Hesarin kolumnisti Maaret Kallio heitti muutama päivä sitten (27/8) mieleen jääneen kysymyksen: ”Voiko haluta sitä, mitä on jo saanut? Voiko kokea onnea siitä, mitä on koko ajan käsillä?”

Sekä oma että lähipiirin havainnointiin perustava kokemukseni kertoo, että ei voi, tai korkeintaan hetkittäin. Tai tarkemmin: jos elämän peruskuviot ovat riittävän pitkään olleet kunnossa, siis olleet ”koko ajan käsillä”, sitä vaikeampi niitä on havaita ja huomio kiinnittyy jotenkin vääjäämättä peruskuvioiden sisään syntyviin ongelmiin, vaikeuksiin ja häiriöihin.

Pelkistäen: tottumus pilaa onnen. Riittävän kauan miljonäärinä ollut saattaa tuskastua siihen, ettei rahalla saa yhtään enempää eikä parempaa kuin viime vuonnakaan. Keskiluokkaisen elämäntapansa vakiinnuttanut Kalliossa asuva sosiologi alkaa haaveilla kolmiosta Eirassa. Ikääntynyt tutkiva kirjailija kertoo mediassa, että haluisi kokeilla vaihtelevampaa eroottista elämäntapaa. Poliittisen taustan omaava eläkeläinen vajoaa synkkyyteen, kun kokee menettäneensä nuoruutensa tulisieluisuuden.

Näin kai kulttuurisesti länsimaalainen ihminen on keskimäärin rakennettu: on koko ajan pyrittävä enempään, nopeammin, korkeammalle. Siihen samaan ja aina vain toistuvaan tottuminen on merkki henkisestä pysähtymisestä, edistyksen meiningin katoamisesta, pystyyn kuolemisesta.

Tämä paine on iso ja todellinen. Maaret Kallio kehottaa vastalääkkeeksi kuvittelemaan pois kaikki ne elämän peruskuviot, joihin on tottunut itsestäänselvyyksinä: puolison menettämisen, ystävän katoamisen, kotitalon palamisen, vakavan sairastumisen.

Menetysten kuvitteleminen muistuttaa karusti, miten toisin asiat voisivat olla – ja toisaalta miltä se aikanaan tuntui, kun ne elämän nykyiset peruskuviot aikanaan syntyivät ja aikaan saatiin.

Toisaalta: Maaret Kallion kehotus on suunnattu sille hyvinvoivalle keskiluokalle, jonka täytyy kuvittelemalla kuvitella, miltä elämän peruskuvioiden äkkinäinen menettäminen tuntuisi. 1990-luvun laman ja nykyisen pitkän taantuman jäljiltä meillä on suuri joukko ihmisiä, joiden ei elämän peruspilareiden menettämistä tarvitse kuvitella, koska omakohtaista kokemustakin on.

Puhumattakaan aiemmista sukupolvista. Isäni Leo syntyi Viipurin Kolikkoinmäellä 1911. Ensimmäisen kerran Leon kotitalo paloi sisällissodan aikana 1918. Talvi- ja jatkosodissa Leolla meni tuoreena aviomiehenä viisi vuotta rintamalla, ja sotien aikana nuoren perheen asunto kaikkine irtaimistoineen paloi Viipurissa kahteen kertaan. Kolme kertaa Leo joutui aloittamaan kaiken alusta, aivan tyhjästä (tarkemmin: ”Isäni ja Suomi”, Zeitgeist joulukuu 2012).

Ehkä onnea voi aidosti kokea vain se, jolle se ei ole ollut koko ajan käsillä, vaan jonka on täytynyt sen puitteet itse rakentaa, kovalla työllä ja kovien kokemusten kautta?

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *