Ikääntyneitä on perinteisesti pidetty ryhmänä, jonka riski kokea köyhyyttä on korkea. Jos köyhyyttä tarkastellaan pienituloisuusmittarilla (köyhyysraja 60 prosenttia mediaanitulosta), havaitaan että ikääntyneistä (yli 65-vuotiaista) noin joka kuudes on pienituloinen. Tulokset viestivät, että ikääntyneiden köyhyys on merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä (2/2017) esiteltiin viitebudjettipohjainen köyhyysmittari, jonka mukaan ikääntyneiden köyhyys näyttäytyy hyvin erilaisessa valossa. Viitebudjettimittarin mukaan ikääntyneiden köyhyys on monin verroin harvinaisempaa kuin pienituloisuusmittarilla mitattuna. Mistä erot mittareiden välillä johtuvat?

Mittarit eroavat keskeisesti muodostamisperiaatteiltaan. Pienituloisuusmittari perustuu mediaanituloon, kun taas viitebudjetti lähestyy köyhyyttä tarpeiden kautta. Viitebudjetti ei kuitenkaan ole absoluuttisen köyhyyden mittari, sillä budjetti pitää sisällään ne hyödykkeet, jotka katsotaan olevan välttämättömiä yhteiskunnalliseen osallisuuteen. Näin sitä voidaan pitää suhteellisena köyhyysmittarina, joka huomioi, mikä on yhteiskunnassa tavanomaista ja hyväksyttävää. Keskeisin tuloksiin vaikuttava tekijä on, että viitebudjettimittariin on sisällytetty kotitalouden asumismenot asuinpaikan ja asunnon hallintasuhteen mukaan. Koska moni ikääntyneistä asuu velattomassa omistusasunnossa, jäävät budjetin asumismenot mataliksi ja köyhyysraja asettuu matalammalle tasolle kuin pienituloisuusmittarilla. Näin valtaosalla ikääntyneistä tulot riittävät viitebudjettimittarin köyhyysrajan ylittämiseen.

Viitebudjettien hyödyntäminen köyhyystutkimuksessa on herättänyt kiinnostusta myös eurooppalaisten tutkijoiden keskuudessa. Esimerkiksi Euroopan Komission rahoittamassa European Reference Budget Networkin hankkeessa rakennettiin vertailukelpoiset ruokakorit 26 Euroopan maahan. Verrattaessa ruokakorin hintaa pienituloisuusmittarin rajaan, havaittiin että pienituloisuusmittarilla köyhäksi määrittyvät eivät pysty saavuttamaan samanlaista elintasoa kaikkialla Euroopassa. Esimerkiksi Romaniassa pelkkä ruokakori kattaa yli 80 prosenttia euromääräisestä köyhyysrajasta, kun se Suomessa on noin 15 prosenttia. Näin ollen romanialaisella pienituloisella ei ruoan ohella ole varaa juuri mihinkään muuhun. Tämä tulos osoittaa, että puhtaasti suhteellinen pienituloisuusmittari ei ole yhteydessä tarpeentyydytykseen, vaan mittaa ennemminkin pienituloisuutta suhteessa keskimääräiseen tuloon.

Olisiko viitebudjetista sitten korvaamaan pienituloisuusmittari eurooppalaisessa köyhyystutkimuksessa? Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä todennäköisesti kuitenkaan ei. Pienituloisuusmittarin käyttöä puoltaa sen vaivattomuus ja aineistojen hyvä saatavuus, kun taas viitebudjettien käyttöä jarruttaa niiden laatimisen työläys. Toisaalta, pienituloisuusmittari ei huomioi kotitalouksien tarpeita, mutta viitebudjetti pyrkii tähän. Tarpeiden määrittäminen on kuitenkin hankalaa, sillä kotitalouksien tarpeet vaihtelevat ja tämän huomioiminen kattavasti on käytännössä mahdotonta. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita terveyteen liittyvät tarpeet. Nyt artikkelissa hyödynnetyt viitebudjetit on rakennettu sillä oletuksella, että kotitalouksien jäsenet ovat perusterveitä. On selvää, että tällä on vaikutuksensa köyhyyden yleisyyteen, esimerkiksi juuri ikääntyneiden kohdalla. Mikäli terveyteen liittyvät tarpeet saataisiin huomioitua viitebudjetissa, ero pienituloisuusmittarin ja viitebudjetin välillä ikääntyneiden köyhyydessä olisi todellisuudessa pienempi. Tulevan tutkimuksen haasteena onkin entistä hienosyisemmin tarkastella kotitalouksien tarpeita, jotta viitebudjetilla mitatusta köyhyydestä saadaan mahdollisimman tarkka kuva.

Lue Mäkisen artikkeli ”Viitebudjetti köyhyyden mittarina – muuttuuko köyhyyden kuva?” YP:n numerosta 2/17.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *