Ennen eduskuntavaaleja kaikki eduskuntaryhmät antoivat yhteisen kannanoton työkyvyn ja työllistymisen tukemisesta seuraavina vuosina. Kannanoton ja valmistelussa olevan työkykyohjelman taustana on Tuija Oivon ja Raija Kerättären selvitystyö Osatyökykyisten reitit työllisyyteen(2018), joka nimestään huolimatta käsittelee pitkäaikaistyöttömiä. Selvitys on monin tavoin ansiokas tuoden esiin esimerkiksi vakuutuslääkäreiden ennakkoluuloja sekä hahmotellen tarvittavia uudistuksia laaja-alaisesti.

Työttömien työkyky herättää laajempaa kiinnostusta tasaisin väliajoin: usein silloin kun työttömyys on laskussa ja katse kohdistuu siihen joukkoon, joka ei ole päässyt osaksi tätä kehitystä. Tällöin nostetaan esille erityisesti pitkäaikaistyöttömien heikko terveys ja työkyky, ja se, että moni heistä on tosiasiallisesti työkyvytön. Ratkaisuja on vuosien varrella haettu niin eläkemahdollisuuksien selvittelystä kuin työttömien terveystarkastuksista (Saikku 2018).

Työkykyretoriikka herättää kuitenkin pohtimaan, miksi puhumme työkyvystä ja osatyökykyisistä, emme työttömyydestä tai syrjäytymisestä? Ja mitä seurauksia tällä voi olla?

Työttömän työkyky käsitteenä ja kokemuksena

Työttömän työkyky on jopa ristiriitainen käsite. Yksinkertaisimmillaan työkyky tarkoittaa ihmisen kykyä tehdä työtä tai suoriutua omissa työtehtävissään. Yleisesti ajatellaan, että työkyky muodostuu suhteessa siihen työhön, jota yksilö tekee. Kun tätä työtä ei ole ja viimeisimmistä työsuhteestakin saattaa ole vuosia, ei työkyvyn hahmottaminen omana kokemuksena tai lääkärin arviointina ole helppoa (Leeman ym. 2018; Kerätär 2016). Työttömien kohdalla voidaankin puhua esimerkiksi työllistyvyydestä tai työllistymiskyvystä englanninkielistä käsitettä employabilitymukaillen. Sosiaalivakuutus- ja kuntoutusjärjestelmissä työkykyä tarkastellaan edelleen vahvasti vamman tai sairauden kautta. (Järvikoski ym. 2018.)

Useat tutkimustulokset kertovat, että työttömät kokevat työkykynsä keskimäärin heikommaksi kuin työlliset, ja työttömyyden pitkittyessä heikko työkyky yleistyy (esim. Saikku & Hannikainen 2019; Pensola ym. 2006). Erot koetussa työkyvyssä mukailevat muita työttömien ja työllisten välillä todettuja hyvinvointieroja, kuten eroja koetussa terveydessä, toimeentulossa ja elämänlaadussa. Erojen pysyvyys viittaa siihen, että työttömyys vaikuttaa kielteisesti työkykyyn ja hyvinvointiin. Osin kyse on myös siitä, että työttömäksi joutuvat useammin ne ihmiset, joilla on jo valmiiksi heikompi työkyky tai terveys.

Työkyvyn merkitys työttömyydessä

Toinen pohdinta on se, missä määrin työkyky on keskeinen asia (pitkäaikais)työttömyydessä? Johtuuko (pitkäaikais)työttömyys siitä, että työttömillä on heikko työkyky tai he ovat työkyvyttömiä? Eikö (pitkäaikais)työttömyyttä olisi, jos ihmiset olisivat työkykyisiä?

Ensimmäisen kysymyksen kohdalla vastaus voi yksilötasolla olla myönteinen: esimerkiksi aktiivimalli on tuonut näkyväksi sen osan työttömistä, jotka ovat käytännössä työkyvyttömiä, mutta eivät täytä työkyvyttömyyseläkkeen ehtoja. He joutuvat olemaan työttöminä työnhakijoina ilman realistisia mahdollisuuksia työllistymiseen. Työkykyyn liittyvät rajoitteet voivat myös hankaloittaa henkilön työllistymistä, ja siten pitkittää työttömyyttä.

Työttömyys yhteiskunnallisena ongelmana on kuitenkin paljon muutakin kuin työkykyä tai työkyvyttömyyttä. Suomessa ongelmana on ollut 1990-luvun lamasta alkaen ns. rakennetyöttömyys, työvoiman kysynnän ja tarjonnan heikko kohtaanto, jonka syyt liittyvät muun muassa työmarkkinoiden ja osaamistarpeiden muutoksiin. Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan rakennetyöttömiä oli maaliskuussa 2019 noin 144 000, alle 100 000 henkilön ei tilastoinnin aikana ole päästy (vuodesta 2006 lähtien).

Työkyky-painotuksen vaarana on, että (pitkäaikais)työttömyys nähdään pitkälti yksilön henkilökohtaisena ongelmana, jonka selityksiä ja ratkaisuja etsitään yksilöstä itsestään. Tässä on kaikuja perinteisestä aktivointiretoriikasta, jossa työttömän velvollisuus on pitää itsensä kuosissa – fyysisesti, henkisesti ja taidollisesti – työmarkkinoiden (mahdollisia) tarpeita varten. Työttömyyden sosiaalisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden moninaisuus jää huomioimatta.

Työkyky kytkeytyy kiinteästi terveyteen, mikä altistaa tarkastelulle henkilön elintavat liikunnasta ruokailuun ja tupakoinnista alkoholinkäyttöön. Työttömyys medikalisoituu, jos (pitkäaikais)työtön nähdään automaattisesti osatyökykyisenä ja ratkaisuja haetaan lääketieteen ja terveydenhuollon toimenpiteistä, kuten toiminta- ja työkyvyn tarkemmasta selvittelystä.

Rakenteelliset ratkaisut ensisijaisia

Terveyteen ja työkykyyn liittyvien ongelmien merkitystä väheksymättä, työkykyretoriikka suuntaa katseen yksilöön, eikä esimerkiksi työmarkkinoiden rakenteisiin ja toimintatapoihin, työttömien toimeentulon kysymyksiin, työttömien osallisuuden, osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksiin tai siihen, miten osaamisen kehittäminen ja koulutus saadaan kiinteäksi osaksi työllistymistä edistävää palvelua.

Voi myös olettaa, että työkyvyttömyyseläkkeelle pääseminen ei tule suuresti helpottumaan tulevina vuosina, päinvastoin. Inhorealistisesti voisikin kysyä, onko hyötyä panostaa työttömien työkyvyn selvittelyyn, kun tuloksista riippumatta heidän oletetaan osallistuvan työmarkkinoille? Olisiko voimavaroja tarpeellisempi kohdistaa sen pohtimiseen, millä tavoin saamme lisättyä osallisuutta yhteiskuntaan ja osallistumista työelämään tai muuhun mielekkääseen toimintaan; kaikilla työikäisillä, työkyvystä tai sen mahdollisista rajoitteista huolimatta. Ratkaisuja voisi löytyä esimerkiksi eri tavoin tuetun palkkatyön laajentamisesta sekä vapaaehtoistoiminnan nykyistä paremmasta hyödyntämisestä.

Työkyky-keskustelun selkeä hyöty on, että se tekee näkyväksi terveys- ja kuntoutuspalveluihin liittyvää eriarvoisuutta. Työllisyys-, sosiaali-, kuntoutus- ja työkykypolitiikkoja ei hahmoteta yhtenä kokonaisuutena, mikä edesauttaisi eri hallinnonalojen tavoitteiden ja palvelujen yhteensovittamista (Saikku 2018). Tämä laaja-alaisuus tulisi olla lähtökohtana tulevan hallituksen linjauksissa ja ohjelmissa.

Lähteet

Eduskuntaryhmien yhteinen kannanotto: Voimavarat työkyvyn ja työllistymisen tukemiseen. 5.2.2019.
https://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/1271139/eduskuntaryhmat-sitoutuivat-edistamaan-osatyokykyisten-asemaa-tulevalla-hallituskaudella(viitattu 25.4.2019).

Järvikoski A. ym. (2018) Työkyvyn käsite ja työkykymallit kuntoutuksen tutkimuksessa ja käytännöissä. Sosiaali- ja terveysturvan raportteja 13. Helsinki: Kela.

Kerätär R. (2016) Kun katsoo kauempaa, näkee enemmän. Monialainen työkyvyn ja kuntoutustarpeen arviointi pitkäaikaistyöttömillä. Acta Univesitatis Ouluensis. D 1340. Oulu: Oulun yliopisto.

Leeman L. ym. (2018) Työelämän ulkopuolella olevien osallisuus ja hyvinvointi. Kyselytutkimuksen tuloksia. Työpaperi 17. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Oivo T, Kerätär R. (2018) Osatyökykyisten reitit työllisyyteen – etuudet, palvelut, tukitoimet. Selvityshenkilöiden raportti. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 43/2018. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Pensola T. ym. (2006) Työttömyyden ja muiden syrjäytymisriskien yhteys työkykyyn. Teoksessa R. Gould ym. (toim.) Työkyvyn ulottuvuudet. Terveys 2000 -tutkimuksen tuloksia. Helsinki: Eläketurvakeskus, Kansaneläkelaitos, Kansanterveyslaitos ja Työterveyslaitos, 223–239.

Saikku P. (2018) Hallinnan rajoilla. Monialainen koordinaatio vaikeasti työllistyvien työllistymisen edistämisessä. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 74. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Saikku P, Hannikainen K. (2019) Työttömien ja työllisten koettu työkyky ja toimeentulo. Teoksessa: L. Kestilä, S. Karvonen (toim.) Suomalaisten hyvinvointi 2018. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 143–158.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *