Onko työttömien pakottaminen työhakemuksia tehtailemaan ja palkattomiin työkokeiluihin ja kursseille näiden kiusaamista vai ei? Tämä on kahtia jakautuva kysymys. Kokevatko työttömät nämä toimenpiteet kiusaamiseksi ja toisaalta, onko toimenpiteiden taustalla todella pyrkimys kiusata työttömiä.

Työttömien kantaa tähän hallituksen ideaan ei ole ehditty tutkia. Saksassa ja Ruotsissa tehtyjen tutkimusten perustella kuitenkin tiedetään, että aktivoinnin mahdollinen myönteinen itsetuntovaikutus alkaa pakottamisen kasvaessa kääntyä kielteiseksi. Pakottaminen alkaa tuntua kiusaamiselta.

Aktivointitoimenpiteet kursseineen, työpajoineen ja työkokeiluineen voidaan kokea myönteisiksi, jos niiden nähdään johtavan työmarkkinoille tai jos näissä opitaan uusia, hyödyllisiä taitoja. Mitä vaikeampaa on päästä avoimille työmarkkinoille kurssit ja harjoittelut käytyään, sitä turhauttavammiksi toimet koetaan. Suomessa on iso joukko nuoriakin työttömiä, jotka ovat olleet aktivointitoimenpiteissä toistuvasti: työttömyyden on aina välillä katkaissut uusi, ja taas uusi työharjoittelu, mutta ei kertaakaan työskentely avoimilla työmarkkinoilla.

Jotkut alkavat viihtyä tässä syklissä; monet eivät. Aktivointeihin mennään sanktioiden välttämiseksi, tai sitten hypätään ”aktivointisirkuksesta” ulos – tuet menettäen mutta itsekunnioitus säilyttäen. Tutkiessani nuorten työttömien kokemuksia Suomen Akatemian rahoittamassa projektissa ”Young unemployed, activating labour market policies and paradoxes of agency” (2012–2016) olen tavannut tällaisiakin nuoria. Mieluummin ollaan leivättömän pöydän ääressä kuin nöyryytettävinä, mutta itsekunnioituksen rippeet säilyttäen.

Ei kai Suomen hallitus sentään ehdoin tahdoin halua ”kyykyttää” työttömiä; työttömien valtaosahan ei ole työttömänä omasta tahdostaan. Se tiedettäneen työ- ja elinkeinoministeriössä  ja jopa valtiovarainministeriössä. Työttömiä ei olla lyömässä sentään silkasta lyömisen ilosta: työttömien olojen kurjistamisella ja tuen saamisen ehtojen jatkuvalla kiristämisellä tähdätään tiettyyn päämäärään, ja päämäärä sanelee kovatkin keinot.

Tavoitteena on kurjistaa työttömien elinoloja niin paljon, että työllistyminen alkaa näyttää lyhytaikaistakin työttömyyttä houkuttelevammalta. Näin tulkitsee esimerkiksi – oikeistolaisena pidetyn – ajatuspaja Liberan johtaja, VTT Heikki Pursiainen. Tarkoitus on siis piiskata työttömien kirjavasta joukosta työmarkkinoille kaikki ne, joille työmarkkinoilla jotakin käyttöä on. Jyvät pyritään karsimaan akanoista kovalla kädellä. Suomen hallituksen mukaan työllisyysastetta on nostettava: se on saatava ainakin 72 prosenttiin! Kärsimyksin mitatulla hinnalla millä hyvänsä.

Vaikka kärsimyskysymykset sivuutettaisiin, tilanteessa nousee silti esiin aktivoinnin tavoitteiden sisäinen ristiriita. Pohjoismaisen, Suomessakin tähänastisen mallin aktivointipolitiikassa työttömien aktivoinnin tavoite ei ole ollut vain työllisyysasteen nostaminen, vaan myös työttömien ”syrjäytymisen” ehkäisy ja heidän elämänlaatunsa parantaminen. Näin tiivistetään pohjoismaisen ja yhdysvaltalaisen aktivointipolitiikan ero Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen teoksessa ”Kaikki työuralle! Työttömien aktivointipolitiikka Suomessa” (THL, 2013). Onko aktivointipolitiikan suomalaisessa uusimmassa versiossa jätetty hyvinvointivaikutusten tavoittelu taka-alalle? Uusimmat työttömyystukien saannin ehtojen kiristämiset viittaavat siihen.

Kun aktivoinneista ja työhakemustehtailusta kieltäytyvä ei saa työttömyyskorvausta ja hänen toimeentulotukeaankin voidaan leikata 20–40 % toistuvasti, häntä pakotetaan hakemaan työpaikkoja, joita hän ei kuitenkaan saa. Työttömän on ”haettava vitsa itse metsästä”, tehtävä turha hakemus ja tultava torjutuksi työmarkkinoilta yhä uudestaan. Hylätyksi tuleminen ei ainakaan nosta itsetuntoa ja lisää hyvinvointia.

Ei ole ihme, että yhä useammat työttömät ovat valinneet aktiivisesta työnhausta ja aktivoinneista uloshyppäämisen. TEMin ja Tilastokeskuksen uusimmat luvut kertovat, että potentiaalista työvoimaa – eli virallisesti ”työttömiä työnhakijoita” – katoaa tilastoista kiihtyneellä vauhdilla. Osa on saattanut saada työpaikan niin, että tietoa ei ole viranomaisilla. Mutta suuri osa heistä on jättäytynyt ulos ”aktivoitavien” piiristä; näin raportoi työ- ja elinkeinoministeriö itse (Työ- ja elinkeinoministeriön lyhyen aikavälin työmarkkinaennuste, TEM-analyyseja 79/2017).

On enemmän kuin todennäköistä, että työttömien lisäpiiskaaminen sysää entistä suuremman osan tällaiselle ”syrjäytymisen” polulle ja leipäjonoon. Tällöin pohjoismaisen aktivointipolitiikan linja, jonka mukaan aktivoivan työvoimapolitiikan tavoite eli ole vain työllisyysasteen kasvattaminen, vaan myös työttömien osallisuuden ja elinolojen parantaminen, on Suomessa de facto haudattu. Jos pääministeri Sipilän hallitus ei enää pyri noudattamaan perinteistä pohjoismaista aktivoivan työvoimapolitiikan traditioita, vaan pikemmin amerikkalaista kovempaa linjaa, asiasta pitäisi käydä edes pieni periaatteellinen keskustelu.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *