Jos tutkijanura lasketaan siitä kun aloitin väitöskirjatyön toukokuussa 1995, olen ollut alalla 22 vuotta. Jo sitä ennen sosiaalistuin jatkuvaan rahoituksen hakemiseen, kun tutkimusavustajana seurasin elämää Kansanterveyslaitoksella: täytin silloisen esimieheni hakemuksia kirjoituskoneella säätiön lomakkeelle, kuuntelin ilon ja pettymyksen huokailuja maailmassa, jossa onnistumisprosentti oli nykyistä paljon suurempi.

En tiedä kuinka monta hakemusta olen tehnyt yli kahdenkymmenen vuoden aikana, mutta iso osa on hylätty. Ensimmäisen hylyn jälkeen pettymykseen on oppinut suhtautumaan pääosin varsin tyynesti. Luulen myös että kerta kerralta sitoudun suunnitelmiin vähemmän ja vähemmän, kaikesta vaivasta huolimatta ne ovat vain hahmotelmia. Lähinnä turhauttaa ja uuvuttaa hukkaan mennyt työ. Hakemistiheys on kuitenkin vakavasti kasvanut ja rahoitus pirstaloitunut. Koko homma on alkanut epäilyttää.

Olen itse hakenut rahoitusta useasta syystä: koska halusin tehdä väitöskirjan (olin innostunut ajankohtaisesta aiheesta), koska olin jo aloittanut väitöskirjaprojektin mutta uuden rahan varassa, koska esimieheni on patistanut hakemaan, koska olen kokenut velvollisuudekseni hakea kanssatutkijoiden työn/elannon turvaamiseksi ja hankkeen loppuunsaattamiseksi, koska on pyydetty mukaan hakemukseen enkä ole vaihtelevista syistä halunnut kieltäytyä. Osaan syistä liittyy siis oma kunnianhimoa, osaan miellyttämisen halu tai pelko että jos ei hae, menettää mahdollisuuden olla pätevä, arvostettu ja dynaaminen.

Listassa ei siis ole ykkösenä syytä “koska aihetta X on välttämätön tutkia ihmiskunnan kannalta”. Toki aito käsitys tutkimieni aiheiden tärkeydestä myös ajaa minua päivittäin, mutta itse rahoitushakujen päämotiivi se ei ole.

Viimeisen kolmen, neljän vuoden aikana omalla kohdallani rahoituksen hakeminen on kriisiytynyt. Sen lisäksi havainnot ympärilläni, mm. sosiaalisessa mediassa kertovat, etten ole yksin. Ymmärrän, että määräaikaisessa työsuhteessa olevan on pakko tehtailla hakemuksia, jotta saisi palkkansa. Kriisi ei tarkoita kohdallani, etten itse olisi saanut rahaa lainkaan. Lähelläni myös monet muut saavat rahaa. Kriisi tarkoittaa toistuvaa, vahvistuvaa tunnetta, että tässä touhottamisessa ei ole mitään järkeä. Siihen liittyy turhautuminen, riittämättömyyden tunne sekä ajoittainen uupuminen ja keskittymiskyvyn heikkeneminen.

VATT:n tutkijat arvioivat, että Strategisen tutkimusneuvoston ensimmäisellä hakukierroksella pelkästään tutkimusrahoituksen hakeminen maksoi yli kolme miljoonaa euroa jonka päälle tulevat ainakin Suomen Akatemian omat kustannukset. Lisään vielä kustannuksiin tutkijoiden työajan erilaisissa tutkimusohjelmia valmistelevissa työpajoissa. Se hetki jolloin kilpailu ja kilvoittelu vielä kasvatti tieteen tasoa on ohitettu kauan sitten.

Tilannetta pahentaa se että samaan aikaan yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa on käynnissä irtisanomisia ja jatkuva organisaatiomuutos, akateeminen julkaiseminen on hankaloitunut ja kriisiytynytuusia rahoitusinstrumentteja luodaan vanhojen rinnalle (lisää hakuaikoja) ja tutkijat joutuvat kilpailemaan uusilla areenoilla kuten sosiaalisessa mediassa. Lopputuloksena  on jonkinlainen maaninen paniikki hakea, päteä, raportoida, verrata itseään muihin kymmeniä kertoja päivässä. Minusta tämä muistuttaa addiktiota.

Kuka voi heittäytyä hakemattomuuden tilaan ja olla siinä ilman huonoa omaatuntoa ja selittelyjä? Edes sellainen, jolla on kuukausipalkka, eikä tarvitse lisärahoitusta? Irti on vaikea päästää. Toki osa päästää ja lähtee jollekin toiselle alalle, joilla usein omat kisansa.

Keskustelua vaikeuttaa myös se, että osalla on yltäkylläisesti, osalla ei mitään – rahoitus näyttää kasautuvan. Osalle kova kisa on palkitsevaa juuri siksi että se on niin kova; osalle se tuottaa häpeää; osa sijoittuu vaihtelevasti johonkin välimaastoon. Arvioita kisan järkevyydestä ja tuottavuudesta ei voi kuitenkaan perustaa sille, että muutama pärjää siinä todella hyvin ja saa hyvän tuoton ponnisteluilleen.

Vaikka teatraalinen näytelmä järjestetään lukuisia kertaa vuodessa, useammin kuin vielä muutama vuosi sitten, olemme suppenevilla markkinoilla – liikaa tutkijoita, liikaa hakemuksia, liikaa merkityksettömyyttä. Antti Nylén on kuvannut taiteilijoiden apuraharumbaa seuraavasti:

“Toimeentulonsa heidän on hankittava kerjäämällä. Perinteestä poiketen taiteilijoiden ei kuitenkaan kerjätessään tule esittää mahdollisimman avutonta vaan mahdollisimman mahtavaa. Heidän tulee puhkua suorituskykyä ja tahtoa. Apurahojen anelussa on lisäksi kriittisen tärkeää, että ‘osaa pyytää’… Jos hakee liian vähän ei saa sitäkään vähää, ja jos ei ole ennenkään saanut, ei saa vastedeskään. Kainostelu ei kannata. Mutta noloahan sekin on, jos pullistelee muskeleitaan, eikä sitten saa tikkua ristiin. Tässä häpeän ja ylpeyden piirileikissä vaaditaan pelisilmää ja strategista tajua” (2016, Kauhun ja Ulkopuolisuuden esseet, Savukeidas)

Rahoittajien suurten tutkimusohjelmien hinta maksatetaan etukäteen tutkijoilla, tutkimuslaitoksilla, yliopistoilla ja välillisesti myös opiskelijoilla. Mitä jos ne kaikki miljoonat tunnit, jotka käytetään Euroopassa tutkimusrahoituksen hakemiseen käytettäisiin tutkimuksen tekemiseen? Suomessa ja Euroopassa on tietty potti tutkimusrahaa jaossa. Se ei kasva siitä lainkaan vaikka jokainen kynnelle kykenevä hakisimme kuinka vimmaisesti. Odotan toiveikkaana, että systeemi romahtaa ja tilalle rakennetaan jotain uutta, kevyempää, motivoivampaa ja tutkija- ja tiedeystävällisempää.

Mitä voi tehdä? Voiko järjestelmää muuttaa? Olen pessimistinen asiasta, koska rahoitusjärjestelmää on viime vuosina lähinnä kurjistettu. Olemmeko siis ansassa? Olemme. Joko toimit maailman synnyttämän logiikan mukaisesti (hulluna rahoitushakemuksia) tai etsit paikan jossa voit lopettaa hakemisen. Opetusministeri ei tule saamaan ajatusta, että palataan tilanteeseen vaikkapa vuonna 1992 (enkä tiedä oliko juuri silloin tilanne erinomainen).

Olemme näennäisesti vapaita, vapaassa ammatissa ainakin siinä mielessä että saamme pääsääntöisesti päättää, mitä tutkimme ja milloin ja missä työmme teemme. Vai olemmeko sittenkin orjia – joita orjuuden lisäksi rasittaa vapauden lupauksen ja orjuuden realiteettin erosta syntyvä pettymys. Tutkijat usein huokailevat työnsä raskautta ja lohduttautuvat sanomalla “on tämä kuitenkin kaiken vaivan arvoista” ja “olemme etuoikeutettuja”. Kyllä olemmekin, mutta hienojen ja huonojen hetkien suhde käy koko ajan epäedullisemmaksi.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *