Kirjoitin aiemmin blogin siitä, miten laaja hyvinvointivaltio voidaan nähdä hyvinvoinnin edistäjänä ja miten se toisaalta voidaan nähdä hyvinvoinnin rapauttajana eikä ole nähtävissä, että kummankaan näkemyksen tueksi saataisiin vakuuttavaa tutkimuksellista näyttöä. Miten tutkija asemoituu tällaisessa tilanteessa?

Taloustoimittaja Paavo Teittinen kirjoitti Helsingin Sanomissa 24.1.2016 George Masonin yliopiston taloustieteen professori Russ Robertsin ajatuksista. ”Robertsin mukaan ekonomistit voivat aina löytää tutkimuksia tukemaan arvojaan. Omia näkemyksiä kumoavista tutkimuksista voi taas aina löytää jotain muuttujia – other stuff – joiden takia omaa ajattelua ei tarvitse päivittää. Nobelisti Paul Krugman kannattaa Robertsin mukaan elvytystä, koska haluaa isomman valtion. Roberts taas tunnustaa blogissaan vastustavansa elvytystä, koska haluaa mahdollisimman pienen valtion. Ja hänellä on kasapäin tutkimuksia, joihin nojata. ’Olen ideologi. Nämä periaatteet värittävät tapaani katsoa maailmaa. Uskon, että tämä pätee lähes kaikkiin meistä. Se, mikä meitä erottaa, on rehellisyys siitä, mitä uskomme ja miksi.’ … Vaikka taloustiede ja politiikka kietoutuvat toki toisiinsa vahvasti, on Robertsin tulkinta lohduton. En halua uskoa siihen. Sitä paitsi jonkun on pakko olla oikeassa.”

Ehkä Paavo Teittisen haikailema oikeassa oleminen vaatii kahta näkökulmaa. Toinen on totuudellisuus. Siinä kysytään, miten monipuolisesti ja tarkasti näemme ilmiöt ja niiden vaikutussuhteet. Siinä hyvä tutkimus on aarreaitta. Toinen on etiikka. Siinä kysytään, millaista maailmaa haluamme. Millainen on mielestämme hyvä yhteiskunta, hyvät ihmissuhteet ja hyvä elämä? Jälkimmäistä näkökulmaa yritetään Russ Robertsin mukaan peitellä vetoamalla oman etiikan mukaisia näkemyksiä myötäileviin tutkimustuloksiin.

Mitä monipuolisempia ja luotettavampia ovat tutkimustulokset, sen paremmin osataan ennakoida yhteiskunnallisten ratkaisuvaihtoehtojen seurauksia ja sen parempia ovat ratkaisut. Mutta paremmuuden kriteereistä eli etiikasta voimme käydä loputonta keskustelua eikä sitä keskustelua ratkaista vain tutkimustuloksilla. Kriteerit eli etiikka vaikuttaa tutkimusaiheiden valintaan, tutkimuskysymyksiin ja tutkimusten tulkintaan. Tutkijat eivät pääse etiikkaa pakoon.

Eikö peittelyn lopettaminen ja avoin keskustelu olisi paikallaan? Nyt tutkijat useimmiten pitäytyvät keskusteluun totuudellisuudesta eli ilmiöistä ja niiden vaikutussuhteista ja karttavat keskustelua etiikasta. Eikö molemmista näkökohdista olisi syytä keskustella yhtaikaa? Omia asenteita avaava feministinen tutkimusraporttien kirjoittamisen traditio tarjoaa mallia. Vai onko se perinteiselle objektiivisuuteen pyrkivälle tutkijalle kiusallista? Mikä siitä tekee kiusallista?

Kysymykseni ei ole retorinen vaan aito. En usko, että vastaus on yksinkertainen. Miten tutkijan pitäisi suhtautua niihin asenteisiin ja pyrkimyksiin, jotka ohjaavat häntä aihepiirien ja kysymyksenasettelujen valinnassa ja tulosten tulkintaa? Miten niistä pitäisi raportoida? Eikö tämän pitäisi olla toimintansa ymmärtämiseen pyrkivien tutkijoiden kuumimpia keskusteluaiheita?

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *