Suurmies” on vanhahtava nimitys, mutta sitä voi edelleen käyttää vallan käyttäjästä, joka luo kansakunnalle perustuslain, pelastaa isänmaan hädän hetkellä, muuttaa ulkopolitiikan kurssia hävityn sodan jälkeen niin, että maan itsenäisyys säilyy – tai muuttaa maan ulkopolitiikkaa silloin, kun vanha järjestys murenee ja uudet mahdollisuudet avautuvat.

Tänään (25/11) 90 vuotta täyttävää Mauno Koivistoa on syytetty liiallisesta fundeeraamisesta ja jahkailusta, kun päätöksiä olisi pitänyt tehdä. 1980-luvun lopulla syytökset näyttivät realisoituvan, kun Berliini muuri murtui ja koko sosialistinen leiri oli käymistilassa. Koivisto jatkoi vanhalla neuvostoystävyyden linjalla ja tuntui vähät välittävän historiallisesta murroksesta.

Mutta kun aika oli kypsä, Koivisto toimi. Kun Saksat yhdistyivät lokakuussa 1990, Koivisto irtisanoi saman tien yksipuolisesti Pariisin 1947 rauhansopimuksen Suomen aseistautumista koskeneet määräykset. Vuotta myöhemmin eli syksyllä 1991, pian sen jälkeen kun Janajevin juntan vallankaappaus Neuvostoliitossa oli kuivunut kokoon ja Jeltsin oli ottanut vallan, Koivisto irtisanoi vastaavalla tavalla yksipuolisesti YYA-sopimuksen. Uusi, kaikista sotilasartikloista riisuttu puhdas ystävyyssopimus solmittiin sitten Neuvostoliiton seuraajan eli Venäjän kanssa.

Seuraavan vuoden eli 1992 alussa Koivisto ilmoitti, että Suomen on syytä hakea EY:n eli nykyisen EU:n jäsenyyttä ja valjasti nuoren pääministerin Esko Ahon viemään kuviota eteenpäin. Suomen EU-jäsenyysehdot varmistuivat maaliskuun 1. päivänä 1994 eli samana päivänä, jolloin Koivisto kausi presidenttinä päättyi. ”Vain harva valtionpäämies on voinut päättää elämäntyönsä yhtä historialliseen saranakohtaan”, toteaa Wikipedian Koivisto-hakusana.

Koivisto oli viimeistä edellinen presidentti, jolla oli käytössään 1919 luodun perustuslain suuret valtaoikeudet. Niiden nojalla kaikki ylläluetellut periaatepäätökset olivat viime kädessä yksin presidentin käsissä. Tosin EU-jäsenyys alistettiin neuvoa-antavaan kansanäänestykseen, mutta siinä kansan selkeä enemmistö oli lokakuussa 1994 Koiviston linjan kannalla. Vuoden 1995 alusta lukien Suomi oli EU:n jäsen.

Nyt Koiviston uran päältä on poistunut myös minun ja monen muunkin silmissä ollut suurin häpeätahra. Kun sosialismin leiri alkoi horjua, Baltian maissa alkoi kuumeinen haku itsenäisyyteen. Koivisto ei tuntunut näihin pyrkimyksiin ollenkaan lämpenevän ja hänen julkiset lausuntonsa erityisesti Viron tapahtumiin tuntuivat niin kylmiltä ja inhorealistisilta, että kirjoitin tuolloin – tuoreena Palkkatyöläinen-lehden kolumnistina – tulikivenkatkuisen kritiikin Koiviston linjasta. Kuinka mies, jota muuten suuresti arvostin ja kannatin, saattoi kohdella heimokansan oikeutettua ja mahdolliseksi tullutta haavetta noin kaltoin.

Nyt marraskuussa hyväksyttiin Heikki Rausmaan väitöskirja, joka osoittaa, että Koivisto pelasi tuolloin tietoisesti kaksilla korteilla. Suomi osoitti vuosina 1988–1991 Viron avustamiseen toistasataa miljoonaa markkaa (US 30/10):

”Presidentin, pääministerin ja ulkoministerin edustajat tekivät asiasta poliittisen päätöksen, joka pyrki tukemaan Viron pyrkimyksiä maksimaalisesti. Ulkopoliittisista syistä rahat kierrätettiin ’kulttuuriapuna’, koska Koivisto ei halunnut vaikeuttaa Suomen suhteita Neuvostoliittoon.”

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *