Sauli Niinistö valittiin suoraan ensimmäisessä vaalissa selkeällä tuloksella. Äkkiseltään voi pelkistää kolme perussyytä näin huimaan ylivoimaan.

Niinistö on istuva presidentti. Niinistöllä on kuuden vuoden kokemus tehtävästä, jonka alkuvuosia sävytti euromaiden lainakriisi ja vuodesta 2014 Venäjän toiminta Krimillä ja sitten Ukrainassa, ja näiden seurauksena jännityksen kasvu Itämerellä. Koko ajan Niinistö on pitänyt yllä hyvää keskusteluyhteyttä Putiniin ja myös Ukrainan Petro Poroshenkoon ja pitää edelleen. Viime vuonna Niinistö tapasi peräjälkeen kolmen suurvallan johtajat: Putinin, Trumpin ja Kiinan Xin – ja on tullut heidän kanssaan hyvin toimeen. Niinistö on osoittanut pärjäävänsä isojen poikien kanssa.

Toiseksi Nato-kysymyksessä Niinistö on jatkanut edeltäjänsä linjaa: liittyminen ei ole nyt ajankohtaista, mutta optio täytyy pitää voimassa – mutta samalla lisätä kumppanuutta Ruotsin ja USA:n kanssa ja vahvistaa EU:ta turvallisuusyhteisönä. Tähän Niinistön taustapuolue kokoomus ja myös media ovat nyt sopeutuneet. Toista oli Tarja Halosen ensimmäisellä kaudella. Silloin kokoomus ja media kävivät taistelevaa kampanjaa Naton puolesta, kuten Juho Rahkonen väitöskirjassaan (2006) osoitti. Kampanjaa johti Helsingin Sanomat ja sen päätoimittaja Janne Virkkunen.

Vuoden 2002 kesällä Virkkunen kävi muiden Sanoman päällikkötoimittajien kanssa Halosen vieraana Kultarannassa. Hannu Lehtilä kertoo Halos-kirjassaan (2012), että vierailun aikana Virkkunen oli vakuuttanut, että ”he voittivat EU-jäsenyyden, ja he tulevat voittamaan Natonkin”. Tähän Tarja Halonen kommentoi Lehtilän kirjassa: ”Oli sellainen ajatus, että presidentti pitää saada murtamaan kansan Nato-vastaisuus, ja kun sitä ei minulta saatu, olin heidän silmissään huono presidentti. Sitä maksoin koko virkakauteni ajan.”

Janne Virkkunen julkaisi oman kirjansa ”Päivälehden mies” vuonna 2013. Tein siitä arvion YP:hen (6/2013), jossa kirjan tämä kohta vahvisti Halosen näkemystä:

”Kautta linjan Virkkunen käsittelee tasavallan merkkihenkilöitä oivaltavasti ja pieteetillä, mahdollisen kritiikin sivulauseisiin tai rivien väleihin sijoittamalla. Nämä Virkkusen virkkeet hyppäävät kuitenkin silmille: ’Jälkikäteen tuntuu vahvasti siltä, että Tarja Halosen olisi kannattanut tyytyä yhteen presidenttikauteen. Kaksi kautta on todella pitkä aika varsinkin, jos eväät eivät oikein riitä kansakunnan henkiseen johtajuuteen.’”

Kolmanneksi Niinistön elämäntarina ja persoona. ”Äksy itkettäjä, puolivallaton leskimies, tsunamista selviytyjä – näiden vaiheiden jälkeen Sauli Niinistöstä kuoriutui valtiomies ja ylivoimainen kansansuosikki” otsikoi juttunsa eilen (29/1) Hesarin toimittaja Kalle Silfverberg. Kun tähän lisää Niinistön kirjalliset ansiot, avioliiton Jenni Haukion kanssa ja tulossa olevan perheenlisäyksen, kovin paljon ei jää puuttumaan.

Joten: eivät muut ehdokkaat hävinneet, he vain jäivät aivan ylivoimaisen ehdokkaan jalkoihin. Istuva presidentti oli hoitanut hommansa hyvin, hänellä oli eliitin ja median tuki takanaan ja kansa tykkäsi miehen toimintatavasta, arvomaailmasta ja persoonasta.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *