Opiskeluaikoinamme Ruusulankatu tiedettiin takatöölöläisenä kadunpätkänä, jolla sijaitsi keilahalli, hyvä mutta edullinen italialainen ravintola sekä Ylioppilaiden Terveydenhoitosäätiön mielenterveyspalvelut. Kadusta tuli aika harvoin puhetta. Mainitut kaksi anniskelupaikkaa tai mielenterveysongelmaiset opiskelijat eivät ilmeisesti häirinneet sen rauhaa sen enempää kuin ympärivuorokautinen Töölön sairaalan traumatologinen päivystyspiste tai kulman takana pauhaavat Runeberginkatu ja Mannerheimintie.

Viime aikoina Ruusulankadusta ja erityisesti numerosta 10 on keskusteltu sitäkin enemmän. Talossa ei enää ole Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön mielenterveyspalveluita vaan Sininauha-Asuntojen asumispalveluyksikkö, jonka asiakkaat ovat päihde- ja mielenterveysongelmaisia nuoria. Erityisesti viime päivinä keskustelu on ollut vuolasta ja liittynyt kahteen lukuun: taloon on sen ensimmäisen toimintavuoden aikana kutsuttu poliisit 325 kertaa, ja viisi asukasta on kuollut.

Ehkä kuitenkin vielä suuremman huomion mediassa on vienyt keskustelu siitä, että yksikkö tuntuu sijaitsevan väärällä paikalla. Tätä koskeva keskustelu on alkanut jo ennen edellä mainittujen lukujen tuloa julkisuuteen. Jo ennen kuin poliisihälytysten tai kuolemien määrää tunnettiin, on keskusteltu muun muassa siitä, että asumispalveluyksikön välittömässä läheisyydessä olevien asuntojen neliöhinnat näyttävät pudonneen parillasadalla eurolla (HS 18.6. 2013). Toisessa Helsingin sanomien artikkelissa (29.9. 2013) kerrottiin, että kaupunginvaltuutettu Terhi Koulumiehen (Kok.) tavoite on ollut heittää koko yksikkö pois Töölöstä. Tulilinjalla kirjoituksissa on ollut myös palveluntarjoaja, joka on joutunut selittämään medialle muun muassa sitä, miksi asukkailta ei vaadita päihteettömyyttä.

Sosiologi Pierre Bourdieu on viitannut termillä ”misrecognition” (suomeksi tässä kirjoituksessa misrekognitio) kuvaamaan tilannetta, jossa tietyt asiat ja tilat tunnistetaan yhteiskunnassa väärin johtuen siitä, että niitä pidetään itsestäänselvyyksinä.  Ruusulankadusta käydystä julkisessa keskustelussa on lukuisia misrekognition piirteitä.  Suurin ongelma ei ole ensiksikään näyttänyt olevan se, että Suomessa on mielenterveys- ja päihdeongelmista sekä asunnottomuudesta kärsiviä nuoria, vaan se, että heitä on Töölössä.  Eräänlaista misrekognitiota on myös se, että yksikön asukkaiden päihteidenkäyttöön kohdistuvien lopettamisvaatimusten motiivina näyttää olevan pikemminkin kaupunginosan suojeleminen kuntoutujilta kuin itse kuntoutujien suojelu. On varmasti yksiselitteistä, että päihteiden käytön lopettaminen tai vähentäminen olisi monen asukkaan hyvinvoinnille parhaaksi. Sen sijaan palveluiden epääminen tai lakkauttaminen sillä perusteella, että henkilö käyttää päihteitä, ei ole yksiselitteinen ratkaisu.

Myös keskustelua kiinteistöjen putoavista neliöhinnoista voi pitää erittäin hälyttävänä merkkinä misrekognitiosta. Tulkintamme saattaa olla väärä, mutta toistaiseksi julkisuudessa on tuntunut olevan aivan hyväksyttävää vaatia, että päihde- ja mielenterveysongelmista kärsiviltä nuorilta viedään asunnot pois, jotta neliöhinnat saataisiin nousuun.

Tästä eteenpäin olisi toivottavaa, että keskustelu johtaisi syvällisempään pohdintaan siitä, mistä Ruusulankadulla koetut tragediat, häiriöt ja muut ongelmat johtuvat. Olemme omissa päihde- ja mielenterveyspalveluita tarkastelevissa tutkimuksissamme ja niiden yhteydessä käydyissä keskusteluissa kiinnittäneet huomiota muun muassa seuraaviin seikkoihin, jotka voisivat auttaa ymmärtämään myös sitä, mitä Ruusulankadulla tapahtuu:

  • Päihde- ja mielenterveyspalveluiden resursointi on usein puutteellista ja joitakin niistä rahoitetaan lyhyissä pätkissä, joka vaikeuttaa pitkäjänteistä kehittämistä.
  • Erityisesti kaikkein ongelmaisimmille asiakkaille tähdättyjä palveluita on sälytetty kansalaisjärjestöjen vastuulle, ja ei ole tavatonta, että järjestöt jätetään melko yksin ratkomaan tästä johtuvia erittäin vaikeita ongelmia.
  • Laitosmuotoisen hoidon välttäminen ja jatkuva alasajo saattaa johtaa siihen, että itsenäistä elämänhallintaa vaaditaan henkilöiltä, joilla ei ole siihen resursseja.
  • Asiakkaiden autonomian tukeminen on arvokas tavoite, mutta vaatii tuekseen hyviä avohuollon palveluja, joihin ei kuitenkaan satsata ainakaan arjen tasolta katsottuna riittävästi tällä hetkellä.
  • Huumeisiin kuolemat ovat muutenkin lisääntyneet, ja olisi hyvä pohtia mistä tämä johtuu; syynä ei ole asumispalveluyksikkö.
  • Medialla on keskeinen rooli pelkojen synnyssä ja sen herättämä keskustelu vaikuttaa olennaisella tavalla palvelujärjestelmässä tehtävään työhön; esimerkiksi monet palvelupisteet joutuvat käyttämään resursseja palveluntarjonnan sijaan tällä hetkellä siihen, että ympäristön asukkaat pidettäisiin tyytyväisinä.
  • Pyrkimykset laitoshoidon vähentämiseen ja siirtyminen asumispalveluyksikön kaltaiseen avoimempaan palvelumuotoon asettavat vaatimuksia myös ympäröivälle yhteiskunnalle. Viime aikoina käydyn keskustelun perusteella näyttää siltä, että nämä täyttyvät varsin puutteellisesti.

Kirjoittajat työskentelevät Helsingin yliopistolla, sosiaalitieteiden laitoksella, Suomen Akatemian JULKI-hankkeessa. 

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *