Miksi parhaat ideat syntyvät usein silloin, kun niitä vähiten odottaa?

Loppukesästä televisiossa pyöri tiededokumentti, jossa pohdittiin luovuuden olemusta. Tarkkaa kanavaa tai ajankohtaa en tullut kirjanneeksi, mutta juuri nyt, viikkoja ohjelman näkemisen jälkeen, mieleen pulpahti siinä kuvattu yksinkertainen koe.

Koehenkilöiden eteen kannettiin ihan tavallinen punainen tiili, ja pyydettiin keksimään sille mahdollisimman monenlaisia käyttötarkoituksia. Seuraavassa vaiheessa koehenkilöille sanottiin, että nyt pidetään kolmen minuutin tauko. Yhtä koehenkiryhmää ohjeistettiin, että tauon aikana ei pidä tehdä mitään, vain olla. Toiselle ryhmälle sanottiin, että luokitelkaa tauon aikana pinoihin pöydällä olevia legopalikoita värin mukaan. Kolmannen ryhmän tehtäväksi annettiin talon rakentaminen legopalikoiden avulla.

Tämän jälkeen koehenkilöiden piti keksiä lisää punaisen tiilin erilaisia käyttötarkoituksia. Selvästi eniten uusia ideoita synnytti ryhmä, jonka tehtävänä oli lajitella legopalikat värin mukaan. Tutkijat tulkitsivat niin, että eniten luovuutta lisää tilanne, jossa jokin ongelma on jäänyt mielen ”päälle” ja henkilö siirtyy sitten tekemään niin yksinkertaista tehtävää, että se sujuu lähes ilman tietoista keskittymistä – ja vapauttaa siten mielen ”harhailemaan”. Sen sijaan tilanne, jossa tehtävänä on olla tekemättä mitään, saa mielen keskittymään juuri tähän mitääntekemättömyyteen – samalla tavoin kuin liian monimutkainen ja vaativa jälkitehtävä ”sammuttaa” mieltä aiemmin hallinneen ongelman.

Tämä muistuma nosti välittömästi mieleen Anu-Hanna Anttilan kiehtovan YP-artikkelin nimeltä ”Joutenolo ja ei-minkään tekeminen” (6/2011). Näin jälkikäteen arvioituna Anu-Hannan artikkelissa on tosin kaksi toisiinsa aika liittymätöntä teemaa, mutta nimenomaan tämä jälkimmäinen, ”ei-minkään tekeminen” on todella kiinnostava tulokulma ihmisen toiminnan rakenteeseen.

”Ei-minkään tekeminen” on jo määritelmänä paradoksi: ulkoisesti siinä ei tehdä näennäisesti oikein mitään, mutta sisäisesti sitä enemmän. Anu-Hannalle se on mentaalinen tila, jossa ollaan omissa ajatuksissa, tuumitaan ja unelmoidaan:

”Ulkoista toimintaa voidaan kuvata suoraan ja yksinkertaisesti: ’katselin järvelle’, ’olla mölllötin’, ’oleskelin’, ’istuskelin ulkona puoli tuntia’ tai ’seisoin olohuoneessa 20 minuuttia’ …Oleminen liittyy toiminnan prosessuaalisuuteen: se on tauko silloin, kun jokin päämäärähakuinen toiminta on lopetettu, muttei vielä aloitettu uutta.”

Tiiliskivi-esimerkin valossa Anu-Hannan teesiä voisi laajentaa. ”Oleminen” ei ole vain taukoa kahden päämäärähakuisen toiminnan välillä, vaan myös mieltä riivaavan ongelman ei-tietoista jälkikäsittelyä, jossa järvelle katselu tai olohuoneessa seisominen vastaa eriväristen legojen lajittelua – ”helppoa” ulkoista tekemistä, joka vapauttaa sisäisen toiminnan, ”kurittoman” ajatuksellisen tekemisen. Ja niin harhaileva mieli saattaa yhtäkkiä tuottaa mieltä riivaavaan ongelmaan tuoreen idean, pyytämättä ja yllättäen.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *