Yhteiskuntatieteilijöiden ja uuden median asiantuntijoiden on aika löytää toisensa ja rakentaa yhdessä osallistava pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta.

Tietojenkäsittelytieteen ja oppimisen tutkija Gerhard Fischerin käyrä (ks. esityksen kuva 4) kuvaa sitä, mitä julkinen keskustelu sosiaalisesta mediasta ei usein tavoita. Kun puhutaan uudenlaisesta yhteisöllisyydestä tai sosiaalisesta mediasta, puhutaan usein vain pinnallisesta kulttuuritason muutoksesta, muodista, tai Big Societyn kaltaisesta projektista jossa leikataan palveluita ja höpötetään kansalaisyhteiskunnasta. Ei nähdä perustavanlaatuista muutosta yhteiskunnan infrastruktuurissa, perusrakenteessa. Tilanne on verrattavissa rautateiden tai kirjapainon leviämiseen. Mahdollisuudet saada yhteys toisiin ihmisiin ja toimia yhdessä ovat lisääntyneet radikaalisti. Tämä on pikemmin hyvä kuin huono uutinen.

Olemme itse olleet mukana sosiaalisen median sosiaalisissa projekteissa, joissa hyvin pienestä sytykkeestä on syntynyt konkreettista luovaa ja rakentavaa toimintaa esimerkiksi turvapaikanhakijoiden elämän helpottamiseksi . Oleellista on, että ilman budjettia tai virallista organisaatiota on pystytty mobilisoimaan kymmeniä aktiivisia ihmisiä ja tuhansia passiivisempia, ja että useita hyödyllisiä projekteja kuvataidetyöpajoista kaupunkioppaiden julkaisuun on toteutettu erittäin nopeasti ja helposti. Aktivisteja, kansanliikkeitä ja vapaaehtoistyöntekijöitä on ollut ennenkin, mutta nyt meillä on uusi toimintaympäristö, joka tekee toimimisen ja organisoitumisen helpoksi. Itse asiassa niin helpoksi, että muodollisten organisaatioiden tarve alkaa pienentyä. Sanotaan että siirrymme organisaatiokeskeisestä ihmiskeskeiseen yhteiskuntaan.

Annamme esimerkiksi itse suunnittelemamme konseptin: Nappi naapuri – välittämisen paikka. Se on toistaiseksi vasta paperille piirretty nettipalvelu. Tavoitteena on sen avulla innostaa ihmiset viestimään keskenään naapurustotasolla ja löytämään toistensa tarpeet ja resurssit. Voisiko perheillalliselta yli jäänyt annos löytää paikkansa seuraavan korttelin sinkun mahasta? Voisiko kalasaalis löytää ostajansa naapurustosta? Ehkä nuori voisi työllistyä hoitamalla koko kylän mikrotukiasiat? Mitä jos omaishoitajan tukena olisi naapuruston ihmisistä koostuva hoivarinki?

Ennen kaikkea: miten julkinen sektori voisi tukea tällaista positiivista toimintaa ja ottaa sen osaksi palvelujärjestelmäänsä?

Designin ja internet-kulttuurista kiinnostuneiden piireissä on viime vuosina virinnyt kiinnostavia kansainvälisiä keskusteluja, joissa pyritään löytämään uudenlaisia oikeudenmukaisempia ja ympäristöystävällisempiä elämäntapoja ja talouden rakenteita. Suomessa esimerkiksi Pixelache-festivaalilla oli taannoin teemana ns. vaihtoehtotalous, ”Alternative Economy Cultures”. Festivaalilla puhuttiin muun muassa peer-to-peer-taloudesta, suomalaisittain vertaistaloudesta. On pidetty “palvelumuotoilu-jameja”, joissa on kehitetty yhden viikonlopun aikana konsepteja ekologisempien elämäntapojen edistämiseen. Aalto-yliopiston Medialab järjesti taannoin seminaarin julkisten palveluiden yhteisöllisestä tuotannosta, ja julkaisi aiheesta artikkelikokoelman.

Nyt olisi tärkeää, että myös yhteiskuntatieteilijät löytäisivät nämä keskustelut – ja myös niihin liittyvän konkreettisen tekemisen. Usein näistä keskusteluista puuttuu laajamittainen pohjoismaisen sosiaalipolitiikan tuntemus ja yhteiskunnallisten rakenteiden ymmärtäminen. Sosiaalisten liikkeiden tutkimuksestakin olisi hyötyä, samoin vaikka Habermasin julkisen alueen käsitteestä. Toisaalta näissä uusissa piireissä, joissa pyörii ainakin aktivisteja, tietokoneohjelmoijia, taiteilijoita ja designereita, on se mikä yhteiskuntatieteilijöiltä tuntuu nykyisin puuttuvan: käsitys ja kokemus siitä, miten toiminta voisi rakentua toisin.

Esimerkiksi tietokoneohjelmoijat ovat työskennelleet täysin uudenlaisessa taloudellisessa kulttuurissa jo kauan ja ohjelmoineet nettiyhteisöissä yhteisöllisessä prosessissa hienoja ohjelmistoja ja palveluja ilman varsinaisia hierarkioita, muodollisia organisaatioita tai palkkajärjestelmää. Puhutaan lahjataloudesta. Varmasti näissäkin kulttuureissa on omat ongelmansa – ehkä joku hyötyy taloudellisesti toisten työstä tai kenttä on perin juurin maskuliininen. Senkin takia dialogi yhteiskuntatieteilijöiden kanssa olisi hedelmällinen.

Ja joka tapauksessa yhteiskunta uudistuu paraikaa uusien viestintäteknologioiden avulla. Ja muutos on mitä suurimmissa määrin sosiaalinen ja yhteiskunnallinen. Jos design-näkökulma, erityisesti uusmedia-asiantuntemus, yhdistetään sosiaalipoliittiseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun, voidaan saavuttaa hienoja asioita. Lisäksi voimme miettiä, että jos esimerkiksi Facebook ja Google ovat nykyisin keskeisiä toimintaympäristöjämme, mitä merkitsee että keskeinen yhteiskunnan infrastruktuuri on parin amerikkalaisen yrityksen käsissä?

Sitä, mitä tavoittelemme, ei ole vielä olemassa. Se ei ole Big Society. Se ei ole amerikkalainen hyväntekeväisyyskulttuuri. Se on täysin uusi tapa, jolla ihmiskeskeisesti toimivaa, osallistavaa yhteiskuntaa ohjattaisiin hyvinvointivaltion arvojen ja päämäärien mukaisesti.

Ehdotammekin, että Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitos ja Aalto-yliopiston muotoilun ja median laitokset perustaisivat yhteisen kurssin tai verkoston, jossa käsiteltäisiin julkista tilaa, sosiaalipolitiikkaa ja yhteisöllistä palvelumuotoilua. Siellä esimerkiksi tulevat sosiaalityöntekijät voisivat oppia, mitä ovat palvelumuotoilujamit tai koodareiden yhteisöllinen työskentelykulttuuri. Muotoilijat puolestaan oppisivat perusfaktoja yhteiskunnasta. Tutkijatasolla voisimme kokoontua yhteiseen seminaariin – ja virkamiestasolla työryhmään. Yhteistyö muiden Pohjoismaiden kanssa voisi olla paikallaan.

Jos tässä prosessissa sana valtio korvaantuu sanalla yhteiskunta, kyse ei ole neoliberalismista, vaan pikemmin peer-to-peer-taloudesta, joka on aivan eri asia. Nämä uudet keinot eivät niinkään tarjoa uutta näkökulmaa siihen, pitäisikö palvelujen tuottajan olla yksityinen vai julkinen sektori, vaan pikemmin lisäävät uuden sosiaalipolitiikan tason yhtäältä perheen ja toisaalta kaikille saman etäisen ja virallisen palvelutuotannon väliin.

Pauliina Seppälä on Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen jatko-opiskelija, joka on matkallaan harhautunut luomaan uudenlaista toiminnan infrastruktuuria sosiaaliseen mediaan.

Andrea Botero työskentelee tutkijana Aalto-yliopiston median laitoksella Media Labissa ja väittelee pian aiheesta ”Yhteisöllinen palvelumuotoilu ja laajennettu muotoilutila”.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *