Matkustellessaan tuntee usein itsensä kiusallisen hyväosaiseksi. Jos haluaa välttyä tältä, kannattaa matkustaa Ruotsiin: vaatteet alkavat tuntua kuluneilta, käytös kömpelöltä ja umpimieliseltä, kampaajalla käynnistä näyttää kuluneen liian kauan. Tästä huolimatta Ruotsissa saa osakseen todella ystävällistä kohtelua, yleensä ystävällisempää kuin kotona. Usein keskustellaan kielestä. Kyllä, me opimme ruotsia koulussa. Ei, tämä ei ole äidinkieleni. Moni ruotsalainen osaa joitain sanoja suomeksi ja yleensä yksi näistä on ”pärkkele”. Se on aika hassua.

Susanna Alakoski on ruotsinsuomalainen menestyskirjailija, jonka uusin julkaistu teos on runsaasti takaumia sisältävä päiväkirja (Albert Bonniers Förlag, 2012). Päiväkirjan kykyhetki sijoittuu syksyyn 2011, jolloin Alakosken arki oli menestyskirjailijaelämän ja perheen yhdistämistä. Se vaikuttaa kirjassa hiukan stressaavalta matkoineen päivineen, mutta hän ei valita. Multitaskingin lomassa Alakoski käy läpi arkistomateriaalia sekä muistojaan.

Niitä lukiessa tulee ilmeiseksi ainakin yksi asia: pärkkeleen, viinan ja väkivallan yhdistelmä on empiirinen tosiasia, jonka esiintymiseen Alakosken suomalainen perhe on aktiivisesti myötävaikuttanut. On kuitenkin helppo olla samaa mieltä siitä, ettei tämä ole heidän oma vikansa.

Köyhyys ajaa Alakosken lapsiperheen 1960-luvun alussa Suomesta Ruotsiin, jossa palkat ovat seitsemänkymmentä prosenttia korkeammat. Isästä tulee grovarbetare, raskaan työn tekijä, äidin vaikeimmat vuodet ovat yhteisverotuksen ja sen myötä kotiäitinä olon aikaa. Perheen elämään kuuluu mustelmia, itsemurhayrityksiä, varastelua, puukotus, läheisten ennenaikaisia kuolemia, todella paljon viinaa ja monenlaisia lääkkeitä. Elämään ei kuulu esimerkiksi hammastahnaa, televisio ulosmitataan ensin ja pölynimuri vasta joulun jälkeen. Välillä muistoissa on yksiselitteistä rakkautta, välillä ristiriitaista: tyttö varastaa isälleen ruokaa, isä kehuu. Välillä huumoria, osa siitä mustaa: isä tekee juhlan kunniaksi boolin, jossa on enimmäkseen viinaa ja yksi viinirypäle. ”Fi fan, tet är ju nästan para frukt!”, hän toteaa. Tytär oppii etsimään tuttua kaaosta ympärilleen; siellä täällä asumista, abortti, raiskaus, muuta seksuaalista hyväksikäyttöä. Veli aloittaa monikymmenvuotisen huumeidenkäytön. Kun vanhemmat kuolevat, isältä jää perintöä nelisensataa euroa. Äidiltä ei mitään, ja hautakiven kaiverruksen maksaa sosiaalitoimisto.

Teos on omaelämäkerrallinen mutta kaunokirjallisuutta, ja näkökulmaksi on valittu köyhyys. Näkökulma sekä toimii että ei. Köyhyys sitoo yhteen Alakosken menneisyyden ja nykypäivänä kadulla kohtaamat kerjäläiset ja näkökulma saa lukijan vakuuttuneeksi siitä, että kodittomilta puuttuu ensisijaisesti resursseja eikä järkeä.

Nähdäkseni moni asia johtuu myös monimutkaisemmasta eriarvoisuudesta: keltaiset samettihousut, joiden vetoketju on rikki, toistuvat muistoissa monta kertaa. Mutta eikö niiden kelvottomuus johdu ensisijaisesti siitä, että muilla on useammat housut? Osa Alakosken perheen ongelmista liittyy myös suomalaisuuteen, tai ainakin niiden on katsottu liittyvän: arkistomateriaaleissa lukee tapahtumien kuvauksen lopussa ”familjen kommer från Finland”.

Muistellessaan Alakoski läpi myös sitä, miten osuu opiskelemaan sosiaalityötä, käy kirjoittajakoulun, löytää puolison, saa kolme lasta ja työskentelee eduskunnassa. Kun hän tämän jälkeen menettää vanhempansa, muistaa suomenkielisen sanan ”äiti” ja saa selville, että lapsuudenlähiötä on sosiaalityöntekijöiden kesken kutsuttu sikaloiksi, seurauksena on paniikkikohtauksia, mahakatarri, romaani Svinalängorna (2006, suom. Sikalat) ja muita kirjoja. Myös veli saa hyvän sosiaalityöntekijän ja menestyneen siskon avulla viimein lopetettua huumeiden käytön. Kirjoitushetkellä hän on keski-ikäinen, työllistämistuella lähetin hommia tekevä, yksin asuva mies, jolla alkaa olla yksinäiset silmät. Kun sisko lähtee vankilaan luennoimaan kirjoista, veli lähettää ystävälleen terveisiä.

Teoksessa siteerattu arkistomateriaali on kerätty niin kutsuttuina hyvinvointivaltion kulta-aikoina. Sittemmin ristiriitaisena pidetyn miljonprogrammetin myötä Ruotsissa ei ole näkyvää kodittomuutta. Miljoona asuntoa eivät ole vielä ehtineet edes rapistua, ja Alakosken perhe pitää omaansa hienona. Äiti viettää itsemurhayritysten jälkeen päiviä sairaalassa, jolloin hän ehtii rauhoittua ja käydä läpi taloudellisia vaikeuksiaan. Myös isää hoidetaan välillä laitoksessa alkoholismin ja ”suomalaisen esihistorian” takia. Sosiaalityöntekijät antavat perheelle rahaa, milloin ruokaan, milloin leluihin tai luokkaretkelle huvipuistoon, milloin uusiin alusvaatteisiin. Alakoski pohtii, olisiko hän kuollut ilman hyväntahtoista keskiluokkaa.

Nykyhetki puolestaan kertoo hyvinvointivaltion kulta-ajan jälkeisestä ajasta. Lukiessani olin jossain vaiheessa väsyä jatkuviin sään kuvauksiin ja pohdintoihin siitä, kuinka kylmä kodittomilla on. Loppua kohden tajusin ärtymykseni johtuvan siitä, etten ollut sisäistänyt sitä, että Pohjoismaissa kukaan nukkuu talvella ulkona. Alakosken mukaan yksin Ruotsissa on vuonna 2005 ollut kahdeksantoistatuhatta koditonta ja luku näyttää kasvaneen. Toisaalla todetaan, että Ruotsissa kodittomien vanhempien kanssa asuu tuhat lasta.

Kirjaan eläytymistä helpotti nurinkurisesti tapauksessani se, että siinä oli paljon sanoja, joita en muista koskaan kuulleeni. Opin joitain uusia, joskaan en tiedä haluaisinko osata näitä: blåslagen (suom. mustelmille lyöty); knäsitta (istua polvillaan, esim. kerjätessä), uteliggare (ulkona nukkuva asunnoton); statarsläkt (muonamiessuku).

Olen edelleen Ruotsissa ja hiirenkorville taiteltu kirja muodostaa tämän jälkeen logistisen ongelman. Harkitsen sen lähettämistä Suomen presidentille ja hänen makaronilaatikkokomitealleen siltä varalta, että sosiaaliset ongelmat edelleen kiinnostavat.

Kirjoittaja on sosiologian jatko-opiskelija (HY), joka on tällä hetkellä Nordwel PhD-student fellow -vierailulla Lundin yliopistossa.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *