Niin tutkimuksissa, mediajulkisuudessa kuin politiikassa keskustellaan paljon nuorten syrjäytymisestä, pahoinvoinnista ja siitä, mitä pitäisi tehdä, kun tilastojen mukaan työn ja koulutuksen ulkopuolelle jäävien nuorten, erityisesti miesten, määrä kasvaa. Lääkettä on etsitty esimerkiksi nuorisotakuusta ja erilaisista matalan kynnyksen palvelumalleista, joissa nuorten elämäntilanteet pyritään huomioimaan kokonaisuutena.

Tampereen Tesoma, joka tunnetaan 1970-luvulla rakennetuista, remonttia kaipaavista vuokra-asunnoista, levottomasta ostarista ja korkeasta työttömyydestä, on yksi niistä alueista, joilla liian moni nuori jää koulutuksen, työn ja yhteiskunnan tarjoamien tukipalvelujen ulkopuolelle. Ulkopuolelle jäämisen vastakohtana voidaan nähdä osallisuus. Oman tutkimuksemme perusteella yhteiskuntaan kiinnittymisessä taloudellisella osallisuudella on nuorten kohdalla suuri merkitys.

Oman paikan löytäminen yhteiskunnassa vaikeutuu nuorilla, jos siteet eivät muodostu perinteisillä työn, koulutuksen ja harrastamisen sekä tavanomaiseen toimintaan osallistumalla. Nuoret kokevat suhteellisen köyhyyden hyvin konkreettisesti. Kun rahaa ei ole, on selvää, että sellainen materiaalinen elintaso, joka yhteiskunnassa vallitsee, on itselle saavuttamattomissa. Nuoret näkevät rahan määrittelevän niin ihmisten asemaa yhteiskunnassa kuin sitä, miten muut häneen suhtautuvat. Osallistuminen monenlaiseen tekemiseen ja toimintaan edellyttää rahaa. Rahaa täytyy olla siihen, että voi saada samoja tavaroita ja vaatteita kuin muilla on. Kun rahaa ei ole, tunne osallisuudesta heikkenee. Uudet vaatteet, harrastukset, pelikonsolit, hampurilaisravintolat ja jopa uimahalli ovat muille mahdollisia asioita. Mieleen nousee kysymys, miksi minä en voi saada samaa kuin muut ja vastauksena saattaa olla selän kääntäminen saavuttamattomien asioiden lisäksi myös yhteiskunnalle ja sen instituutioille laajemmin. Sama ilmiö kuin joskus lasten leikeissä tai miksei aikuistenkin sosiaalisissa suhteissa: jos en kerran kuitenkaan pääse mukaan, antaa sitten olla. Onko meillä varaa antaa niin monien nuorten kokevan ulkopuolelle jäämisen tunnetta? Jos haluamme nuorten kokevan osallisuutta ja haluavan olla osa yhteiskuntaa, osallistuvan koulutukseen ja työhön, köyhyyden kokemuksiin pitäisi suhtautua vakavasti.

Haastattelimme tutkimuksessamme lähiönuoria, joiden elämässä huono-osaisuus näkyy sekä asuinalueella että omassa elämässä. Se ei tarkoita, että nämä nuoret olisivat onnettomia, saamattomia ja toivottomia. Päinvastoin, he suhtautuvat elämäänsä realistisesti ja hyväksyvästi, hyvää elämää tavoitellen. Heidän lähtökohtansa osallisuuteen kuitenkin määrittyvät paljolti sen mukaan, että omat ja lähipiirin rahalliset resurssit eivät avaa tavanomaisia mahdollisuuksia osallistua yhteiskuntaan. Jos annamme tuloerojen kasvaa, leikkaamme lapsiperheiden ja nuorten toimeentulotuesta ja sallimme alueellisen eriytymisen syventyä, ongelma ulkopuolelle jäävistä nuorista tulee pahenemaan. Mikäli haluamme huolehtia nuorten osallisuudesta, meidän täytyy edistää kokemusta yhteiskunnasta sellaisena yhteisönä, johon myös lähiöissä asuvat, taloudellisesti heikossa asemassa olevat nuoret kuuluvat. Ongelmallisissa tilanteissa olevien nuorten elämäntilanteiden huomioiminen kokonaisuutena edellyttää taloudellisen toimeentulon ja toimintamahdollisuuksien turvaamista lapsuudesta nuoruuteen ja siitä eteenpäin.

Lue Lina Van Aerschotin, Liisa Häikiön, Karita Snellmanin ja Yrjö Kallisen artikkeli Nuoret, pienituloisuus ja asuinalueiden eriytyminen. Lähiössä asuvien nuorten käsityksiä taloudellisesta niukkuudesta (YP 5/16).

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *