Ainakin teknisesti kyllä, vastaa Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen (Hyvinvointivaltio ja markkinatalous, YP 3/2014). Artikkeli avaa loisteliaasti työväenliikkeen problematiikkaa suhteessa hyvinvointivaltion puolustamiseen – ja selittää lähes tyhjentävästi, miksi vasemmiston kannatus mataa pohjalukemissa. Vartiaisen ratkaisukeino hyvinvointivaltion pelastamiseen on tuttu eli työllisyysasteen nostaminen. Hän kuitenkin käsittelee työvoimaa turhan kovakouraisesti vaatiessaan lisää keppiä myös pitkäaikaistyöttömille. Pelkäänpä että tuo on lääke johon potilas kuolee.

Toisin kuin Vartiainen antaa ymmärtää vapaa-ajan valitseminen ei selitä pitkäaikaistyöttömyyttä. Kyse on pikemminkin rajusta työn kysynnän muutoksesta.

Ennen 1990-luvun alun lamaa töitä löytyi myös niille, joilla ei ollut perusasteen jälkeistä tutkintoa. Kaksi kolmesta kouluttamattomasta oli töissä. Vuonna 2012 työllisyysaste ilman peruskoulun jälkeistä tutkintoa -ryhmässä oli naisilla enää 43,2 prosenttia ja miehillä 48,9 prosenttia. Toisin sanoen yli puolet kouluttamattomista työikäisistä on joko työttöminä tai työmarkkinoiden ulkopuolella.

Samaan aikaan perusturva on heikentynyt rajusti suhteessa alimpiin palkkoihin – eli toisin sanoen työ kannustaa pitkäaikaistyöttömiä selvästi aikaisempaa enemmän. Vartiaisen tarjontateorian mukaan työllisyysasteen olisi pitänyt nousta, mutta päinvastoin se on pudonnut dramaattisesti.

Kouluttamattomien ryhmä on toki yleisen koulutustason kohoamisen vuoksi kutistunut 25 vuodessa noin puoleen. Silti vuonna 2012 noin viidennes työvoimasta oli ilman perusasteen jälkeistä tutkintoa. Tässä ryhmässä kannustaminen – patistava sosiaaliturva ja pakkoaktivointi – on tosiasiassa vain rankaisemista, koska vaihtoehtoa – palkattua työtä – ei ole tarjolla.

Tämänkaltaisen rankaisemisen seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Pienituloisten miesten kuolleisuus on jo valmiiksi erittäin korkea – ja heikentynyt suhteessa muihin miehiin. Toisin kuin Vartiainen esittää nämä ihmiset eivät kaipaa yhteiskunnan taholta enää yhtään lisää epämukavuutta.

Keinoja työllisyysasteen nostamiseen pitäisi ehtiä pikemminkin matalasti koulutetun työvoiman kysynnän lisäämisestä sekä porkkanoista pitkäaikaistyöttömille ja syrjäytymisvaarassa oleville nuorille – eli pienten työtulojen ja sosiaaliturvan yhteensovittamisesta.

Vielä 1990-luvun alussa korkeasti koulutettujen ja kouluttamattomien työllisyysasteen ero oli noin 25 prosenttiyksikköä. Ero on kasvanut nyt noin 38 prosenttiyksikköön. Jos eron kasvu saataisiin kurottua kiinni, koko työvoiman työllisyysaste olisi 2,5 prosenttiyksikköä nykyistä korkeampia – ja lähellä hallituksen tavoitetta.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *