Helsinki teki kesällä päätöksen vähentää lastenkotipaikkoja (HS 20.6.2013). Tavoitteena on muun muassa perhesijoituksen lisääminen ja laitoshoidon vähentäminen. Sosiaalilautakunnan puheenjohtaja Maija Anttila (sd) perusteli päätöstä HS:n artikkelissa toteamalla muun muassa, että paras paikka lapselle on perhe.  Kannelmäen nuorisokodin pitkäaikainen työntekijä epäilee taustalla kuitenkin vaikuttaneen pikemminkin taloudelliset syyt.

Onko Anttilan viljelemässä perheretoriikassa kyseessä siis vain kaunisteltu perustelu päätökselle, jonka taustalla ovat todellisuudessa vaikuttaneet puhtaasti taloudelliset kysymykset?  Tätä kysymystä on hyvä pohtia budjettineuvottelujen ja erilaisten leikkausten kolkuttaessa ovella. Tehdäänkö päätöksiä vain ns. talous edellä?

Valtion ja kuntien toimintaan kohdistuva nykyinen kriittinen keskustelu tuntuu perustuvan usein tällaiselle näkemykselle. Samalla kuitenkin unohdetaan, että laitosmuotoisia hyvinvointipalveluita, ja muitakin palveluita, on karsittu ja uudistettu jo pitkän aikaa, eikä syynä ole aina ollut lama tai taloudellinen laskusuhdanne. Pelkästään taloudellisiin kysymyksiin keskittyminen palveluista keskusteltaessa peittääkin alleen suomalaisen hyvinvointivaltion keskeisissä oikeuttamisperusteissa ja ideoissa jo pitkään vallalla olleet muutokset, jotka vaikuttavat ja tulevat vaikuttamaan palveluiden kehittämiseen tulevaisuudessa oli kyseessä sitten nousukausi tai lama.

Lastensuojelupalveluiden lisäksi perhe- ja kotiretoriikkaa on viljelty läpi 2000-luvun muissakin hyvinvointipalveluissa, kuten vanhustenhuollossa ja mielenterveyshuollossa. ”Parhaiksi paikoiksi hoitaa” on nähty koti ja perhe. Itse asiassa koko 2000-luvun hyvinvointipolitiikka on halunnut korostaa perheiden ja muiden lähiyhteisöjen, kansalaisyhteiskunnan, keskeistä roolia yksilöiden hyvinvoinnin lähteenä. Toinen keskeinen tavoite on ollut yksilöiden ”omavastuun” tukeminen.  Tässä valossa lastenkoti- ja muiden laitospaikkojen sekä koko palveluverkon karsiminen on osa johdonmukaista julkisen vallan toimintaa, eikä vain säästöpaineiden vuoksi tehtyjä päätöksiä.

Ja kuka haluaisikaan, että lapsia, vanhuksia tai mielenterveysongelmaisia hoidettaisiin laitoksissa?   Aina on parempi, että ihminen pystyisi käsittelemään ongelmiaan pikemminkin lähiyhteisöjen kuin ammattiauttajien avulla, ja huolehtimaan itse terveydestään. Vai, onko sittenkään?

Nykyinen keskustelu hyvinvointivaltiosta on jo niin kyllästetty puheella perheestä, lähiyhteisöistä, kansalaisyhteiskunnasta ja yksilöiden velvollisuuksista ja vastuusta, että on itse asiassa vaikea kuvitella mitään muuta vaihtoehtoa. Vahva valtio ei tuo tällä hetkellä mieleen kansankotivisiota, vaan pikemminkin Orwellin ja Huxleyn dystopiat, joissa yksilöt alistetaan ylhäältä tulevan kontrollin tai valvonnan kohteiksi. Laitoshoito tuntuu olevan vankilan synonyymi.

Palveluiden arjesta tehdyt tutkimukset osoittavat kuitenkin että monet ihmiset toivoisivat edelleenkin pääsevänsä laitoshoitoon esimerkiksi vakavan päihdeongelman vuoksi. Kodista voi taas tulla vankila, jos esimerkiksi yksinäinen vanhus joutuu sinnittelemään pitkään pelkän kotiavun varassa. Kannelmäen nuorisokodin työntekijä epäilee HS:n artikkelissa perhehoidon resursseja ja kykyä hoitaa 24 tuntia vaativahoitoisia lapsia. Kaikki lapset ja nuoret eivät hänen mukaansa myöskään sopeudu perhehoitoon.

Nykytilannetta seuratessa herää kysymys, onko vastuuta vakavien ongelmien hoidosta sälytetty kansalaisyhteiskunnan ja erilaisten lähiyhteisöjen harteille liikaa. Esimerkiksi päihdehuollossa kaikkien ongelmallisempien asiakasryhmien hoito on monissa kunnissa järjestöjen kontolla. Työlle annetut resurssit eivät kuitenkaan usein vastaa niiden hallintaan liittyvää vastuuta, ja moni järjestö kokee myös kantavansa lähiyhteisöjen ongelmista enemmän vastuuta kuin alun perin oli tarkoitus. Virkamiehiä ja päättäjiä ei palveluiden arjessa juuri näy.

Taloudellisten kysymysten lisäksi hyvinvointipolitiikassa tulisikin keskustella siitä, mitä haluamme hyvinvointipolitiikalta, ja myös, mitä negatiivisia seurauksia nykypolitiikan kyseenalaistamattomalla läpiviemisellä voi olla. Tällä hetkellä vahva hyvinvointivaltio ja sen käytännöt ja instituutiot ovat monen mielissä jo niin demonisoitu, että niiden toivominen takaisin tuntuu järjettömältä holhouspolitiikan takaisin toivomiselta. Mutta, miten löytää balanssi yksilöiden autonomian tukemisen ja hoivan tarpeen välille nykytilanteessa? Ja ”kuka vastaa”, kuten Raija Julkunen kysyi jo kymmenen vuotta sitten.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *