SDP:n vaalitappio on kirvoittanut joukon tuttuja kommentteja. ”On palattava juurilleen. Sanoma ei mennyt perille. Yhteys kenttää on kadonnut/heikentynyt.  Hallitusvastuu (edellisellä kerralla oppositiossa olo) painaa. Ei kyetty reagoimaan ihmisten tarpeisiin”.  Mutta ollaanpa kerrankin rehellisiä; ei näistä kuluneista fraaseista ole ilmiön selittäjiksi. Puolueiden alamäki alkaa täsmälleen sillä hetkellä, kun ne alkavat puolustamaan kannattajiaan. Kuulostaa paradoksaaliselta, mutta ajatellaanpa hieman tarkemmin. Silloin kun puolue jämähtää omaan reviiriinsä, eikä enää tavoittele mitään ”uutta” (uusia kannattajia), kannatus alkaa aina hiipua.

Eikö juuri näin käynyt esimerkiksi SDP:n vaaliohjelmankin kanssa? Veropoliittisessa ohjelmassa oli aika tyly kahtiajako tulojen suhteen. Yli 70 000 euroa ansaitsevien veroja luvattiin korottaa ja alle kyseisen summan ansaitsevien veroja alentaa. Samalainen porrastus sisältyi pääomatuloihin. Porrastukset kuulostivat samalta, kuin olisi sanottu, että SDP:n kannattajien veroja lasketaan ja vastustajien veroja korotetaan. Toki tämä on ”teorian mukaan” oikein. Niin sanotun mediaaniäänestäjän mallin mukaan verot ja tulonsiirrot pitääkin asettaa tasolle, joka vastaa mediaaniäänestäjän tulotasoa. Liekö sitten tämä malli ollut puolueen vaalipäällikön Tytti Tuppuraisen mielessä, kun hän ehdotti tulonveron alennusten kohdentamista (vain) alle mediaanituloja saaville kotitalouksille.

Kyse ei ole vain tuloista. SDP on aika hyvin pysynyt karkottamaan jäsenkunnastaan kaikki yrittäjät. Vaikka juhlapuheissa ehkä sanotaan suhtauduttavaan yrittäjiin ystävällisesti, siitä ei ole paljon apua, jos kaikissa arkisissa palkkaukseen, työsuhteisiin ja verotukseen liittyvissä kysymyksessä omaksutaan vain ammattiliittojen kanta. Yrittäjiä on tosin vain ”vähän”, noin 300 000, mutta varmaan yksi jos toinen on ainakin haaveillut yrittäjäksi ryhtymistä. Silloin tuskin tulee mieleen SDP:n aktiiviksi ryhtyminen.

Toki maailmalta löytyy esimerkkejä demaripuolueista, jotka ovat onnistuneet murtautumaan perinteisen ”köyhien työläisten” ammattiliittoreviirin ulkopuolelle. Tony Blairin Labour -puolue tulee ensiksi mieleen. Mutta Suomessa samalainen murros näyttää mahdottomalta: ammattiliittojen ja SDP:n suhde tuntuu vain tiivistyvän. Syykin selviää pian. Kun katselee puoleen taloudellista tilaa taseen ja tuloslaskelman perusteella (oma pääoman puolitoista miljoonaa pakkasella), ymmärtää, että ammattiliittojen kanssa on pakko olla hyvissä väleissä. Vaalien alla se on suoranainen eloonjäämiskysymys. Ongelma on vaan siinä, että uudet väestöryhmät eivätkä mitkään muutkaan muutokset kiinnosta ammattiliittoja, niiden kannalta parasta on status quo -tilanteen jatkuminen. Mikään ei saa muuttua. Sääli vaan, että maailma Hakaniemen ulkopuolella muuttuu kiivaassa tempossa, eivätkä sen kehityksen pysäyttämiseen yhden puoleen voimat riitä.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *