Olen käynyt läpi materiaalipinoja, joita olen vuosien varrella hyllyihin kerännyt. Valtaosasta aika on jättänyt, ja ne oli helpottavaa työntää mappi Ö:hön. Mutta oli joukossa helmiäkin, kuten lehtileike Matti Mäkelän arviosta Yrjö Varpion massiivisesta Väinö Linna -elämäkerrasta (Aamulehti 25.10.2006).

Mäkelä aloittaa arvionsa kysymällä, mikä on suomalaisen kirjallisuuskritiikin suurin harhaisku. Ei, se ei ole August Ahlqvistin Seitsemän veljeksen tyrmäys. Se ei ole myöskään Toini Havun Tuntemattoman sotilaan murska-arvio Helsingin Sanomissa – pelkästään:

”Suomen kirjallisuushistorian ylivoimaisesti suurin harhaisku on se, että Helsingin Sanomat lyttäsi kaikki Linnan pääteokset, kirja kerrallaan jokaisen. Havun jälkeen Pohjantähden osien erittäin kriittisinä arvostelijoina olivat vuorollaan Timo Tiusanen, Pekka Tarkka ja Matti Paavilainen.”

Pientä historian ironiaa oli siinä, että samana päivänä kuin Mäkelä Varpion kirjan ja sen mukana Väinö Linnan arvioi, saman teki varsin näyttävästi ja myötäsukaisesti Helsingin Sanomissa Pekka Tarkka.

Mutta sokeri pohjalla. Mäkelä päätti Aamulehden arvionsa huimaan ajatukseen:

”Miksi Väinö Linna on niin suosittu? Siksi, että hän on niin hyvä kirjailija, piste. On muitakin syitä. Kansasta noussut Kivi oli kuollut köyhänä ja hulluna. Kansasta noussut Linna oli kirjailijana ensimmäinen voittaja, kaikilla seppeleillä. Hän oli ihmisenä menestymisen malli niin kuin hänen hahmonsa olivat selviämisen malleja.
Pitää kysyä, kuinka pitkälle Linnan terapeuttinen rohkaiseva vaikutus oikein ulottuu. Koulumenestykseen, teknologiamenestykseen? Pitääkö Linnan aktiiviset, pärjäävät ihmiset malleina asettaa tasa-arvon, sukupuolten resurssien rinnalle, syynä suomalaisten nykyiseen menestykseen?”

Eihän Matti Mäkelä sitä tarkoita, että kaikki Linnan hahmot olisivat ”selviämisen malleja”. Tuntematon ja Pohjantähti ovat täynnä (tosipohjaista) dramatiikkaa, ja monet ovat ne, jotka romaanien pyörteissä sortuvat tai kaatuvat. Mäkelä tarkoittaa sitä henkeä, joka Linnan hahmoja kantaa: kaikesta huolimatta tai juuri sen takia on kestettävä, mitä elämä eteen tuo, ja yritettävä rakentaa sen pohjalta, mitä olosuhteet sallivat.

Kun katselee nykykirjallisuutta, ei voi välttyä vaikutelmalta, että tämmöinen henki loistaa paljolti poissaolollaan. Suositaan kuvauksia, joissa pienet ja näköalattomat ihmiset hautautuvat massiivisiin ja nimettömiin yhteiskunnallisiin paineisiin, eikä ratkaisuksi löydy oikein muuta kuin alistua tai kaatua niiden alle.

Selkein mieleen tuleva poikkeus tästä kaavasta on Kari Hotakainen. Hänen romaanihenkilöitään yhteiskunta riepottelee ja käristää monella tapaa, mutta useimmissa heissä, kuten Linnan hahmoissa, on sellaista alkuvoimaa, subjektiutta, jonka avulla he ottavat kohtaloaan omiin käsiin. Erityisen voimallisena tämä kantava henki ilmenee romaanissa ”Luonnon laki” (Siltala 2013), jonka materiaalina Hotakainen käytti omaa kokemustaan rajusta auto-onnettomuudesta: on kestettävä, on selvittävä – kaikesta huolimatta.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *