Kallion seurakunta kutsuu helsinkiläisiä mukaan ”toisenlaiseen hiihtolomaviikkoon”, majoittamaan kotiinsa viikoksi asunnottoman tai kokonaisen kodittoman perheen (YLE 17/2). Suuri osa pääkaupunkiseudun asunnottomista on maahanmuuttajia.

Kampanjan käynnistänyt Marjaana Toiviainen sanoo, että asunnottomat halutaan näin tehdä näkyviksi:

”Nämä ihmiset ovat totta, he ovat olemassa. Heillä on nimi, musiikkimaku, lapsuudenmuistoja. On hirveän tärkeää, ettemme unohda sitä, että numeroiden takana on ihmisiä.”

Ensi reaktioni uutiseen oli, että tämä on näennäishumanistista puuhastelua, joka pahimmillaan voi kääntyä itseään vastaan. Perusteluja tälle löytyi helposti.

Ensinnäkin ydinperhekeskeisessä kaupunkikulttuurissa koti on pyhää aluetta, sinne ei päästetä kuin lähisukulaisia ja hyviä ystäviä, ja heitäkin vain vähäksi aikaa. Testasin ajatusta muutamalla ystävälläni, joiden vastaus oli samansuuntainen eli tämä: ”En haluaisi ketään tuntemattomia suomalaisiakaan nurkkiimme viikoksi pyörimään, ja vielä vähemmän haluaisin maahanmuuttajia, joiden kulttuuri ja elämäntapa oletettavasti aika tavalla poikkeaisivat omastani”.

Toiseksi mitä hyötyä siitä olisi, että majoittaisin kodittoman viikoksi? Jos olisin itse koditon, en haluaisi muuttaa viikoksi outoon perheeseen ja sen jälkeen taas taivasalle. Jotain logiikkaa olisi siinä, että jokaisen tilavan kodin omistajan pitäisi majoittaa pysyvästi kodittomia. Se taas on ajatuksena nyky-yhteiskunnassa mahdoton. Asumme pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa vastuu osattomista on sosialisoitu julkiselle sektorille, jolla on resursseja tuottaa asuntoja asunnottomille. Ja paljon se onkin tuottanut, valtaosa maahanmuuttajista asuu kaupunkien vuokra-asunnoissa. Jos ja kun asuntoja ei ole tarpeeksi, niitä on tuotettava lisää – ei yksityisiä kansalaisia voi asiallisesti eikä moraalisesti velvoittaa tuottamaan asumispalveluja. Tätä(kin) varten me veroja maksamme.

Siksi ei ihmetyttänyt, että Marjaana Toiviaisen mukaan majoittajiksi oli ilmoittautunut vain 15 ihmistä.

Tässä vaiheessa vanha ja hyvä ystäväni Kauko Tuovinen käänsi kysymystä uuteen asentoon:

”Etiikan imperatiivit ovat ylempiä ’direktiivejä’ kuin valtion viralliset totuudet ja viralliset totuudet valtiosta, korkeampia kuin laki ja järjestys. Tähän teorian ja käytännön väliseen ristiriitaan kirkko halunnee ’populismillaan’ kiinnittää huomiota – jos tässä hyväntahtoisesti kirkkoparkaa puolustelen.”

Tuovinen siis kysyy, johtaako Kallion seurakunnan kampanjan ilmiasu harhaan. Eihän kampanja halua poistaa julkista vastuuta, vaan ehkä se ennen kaikkea haluaa provosoida ihmiset näkemään julkisen vastuun nykyiset puutteet. Tai kuten toinen vanha ja hyvä ystäväni Matti Piispa asian muotoili: ”Kampanja on kuin etnometodologiaa: virittää outoudellaan ihmiset miettimään, miten itse ongelmaan ja sen ratkaisuvaihtoehtoihin suhtautuvat.”

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *