Antti Eskola kuoli 84-vuotiaana eilen eli 6.9.2018. Antti oli pääaineeni sosiaalipsykologian professori, kun opiskelin Tampereella 1968–74. Jo silloin Antti teki luennoillaan ja kirjoillaan minuun lähtemättömän vaikutuksen: selkeän ja elävän ilmaisun mestari, on kyse sitten tieteellisistä kirjoista tai pamfleteista.

Myöhemmin arvioin eri lehtiin monet Antin kirjoista ja pidimme henkilökohtaista yhteyttä Antin kuolemaan saakka. Jo 1990-luvulla kirjeitteni aloitukseksi vakiintui ilmaisu ”Maestro Antti” – mikä saattoi olla kimmoke väitöskirjani keskeisen käsitemallin synnylle. Tuon väitöskirjan suunnitelman Antti hyväksyi lähes viimeisinä virkatöinään professorina vuonna 1997.

Vuonna 2016 arvioin YP:ssä (4/16) Antin viimeisimmän kirjan ”Vanhuus”. Haluan siteerata siitä olennaiset kohdat. Tässä sen alku:

”Itse asiassa paras pelkistys elokuussa ilmestyneen uutuuden rakenteesta ja sisällöstä on Touko Hujasen ottama hieno mustavalkoinen valokuva Antti Eskolan kasvoista kirjan etukannessa. Hahmo ei nyt tavoittele professorimaista vakavuutta, vaan olemus on rento ja vapautunut. Toisaalta kasvojen uurteet kertovat, että mies on kuvan ottohetkellä 81-vuotias ja monenlaisten vanhenemisen tuottamien huolien painama. Päällimmäinen vaikutelma kuvasta kuitenkin on fyysisen olemuksen ylittävä poikamaisen ilkikurinen terävyys.

Kannen kuvan synnyttämien vaikutelmien kolminaisuus vastaa kirjan rakennetta. Eskola käyttää ohjenuoranaan klassikkofilosofi Hegelin alun perin kehittämää teesi–antiteesi–synteesi -triadia. Samalla rakenteella Eskola sanoo tehneensä myös edellisen kirjansa… Tässä kirjassa teesinä on se helpotus, mikä vanhenemiseen ja eläkkeelle jäämisen voi liittyä, kun yksi suuri urakka on saatu valmiiksi. Antiteesinä ovat ne huolet ja murheet, jotka vanhenemiseen väistämättä liittyvät eli millaisia kärsimyksiä loppuelämä ehkä vielä tuo mukanaan. Synteesiksi, jolla helpotuksen ja huolen vuorottelun voisi ylittää, Eskola ehdottaa kiinnostunutta suhtautumista siihen, mitä tapahtuu kun vanhenen eli millaisia ennen kokemattomia ongelmia syntyy, ja millaisia uusia ratkaisuja niihin joudun kehittelemään. Kaikissa kolmessa suhteessa Eskola käyttää käsitteellisiä apuvälineitä ja kertoo samalla paljon siitä, mitä hänelle itselleen on tapahtunut, saadakseen lukijan vastavuoroisesti pohdiskelemaan omaan elämäänsä.

Ja tässähän Eskola onnistuu. Eskola kirjoittaa yhtä kiinnostavaa, oivaltavaa ja älykkään hauskaa tekstiä kuin aina ennenkin, ja pitää näin dialektista peiliä lukijan omille (tuleville) kokemuksille.”

Edelleen:

”Suurta huolta Eskola kantaa siitä, mitä hänelle ja hänen ikäisilleen tapahtuu silloin, jos kunto rapistuu niin, ettei enää omin voimin pääse sängystä vessaan. Eskola on kerännyt paksun pinon lehtileikkeitä, jotka kertovat vanhusten huonosta kohtelussa niin kotihoidossa kuin laitoksissa. Nyt Eskola tarvitsee apua vielä vähän ja saa sen läheisiltään. Mutta jos avun tarve kovasti kasvaa, kohtalaisesti veroja maksaneena Eskola haluaa päästä nimenomaan julkiseen hoitopaikkaan. Siellä hoito on kokonaisvaltaista kiinteään hintaan (85 % nettotuloista) toisin kuin monissa yksityisissä laitoksissa, joissa ’palvelutuotteita’ on rajattu määrä ja jokaisesta suoritteesta veloitetaan erikseen.”

Ja lopuksi:

”Suurin vanhenemisen huoli on tietysti kuolema, jota koskeva jakso päättää kirjan. Eskola kavahtaa ’virsikirjavanhuutta’ eli uskomusta, jossa kuolema nähdään helpotuksena, vapahduksena tuonpuoleiseen maallisen elämän kärsimyksistä. Eskola ei tiedä eikä usko, onko kuoleman jälkeen mitään vai päättyykö kaikki siihen, mutta olevansa senkin suhteen utelias. Lopun hetkellä sekin selviää.

Lopuksi Antti Eskola suunnittelee omia hautajaisiaan ja kehottaa muitakin näin tekemään. Niiden rohkea suunnittelu lauhduttaa kuolemanpelkoa ja oma kuolema tulee tutuksi, kun sitä mielikuvissa harjoitellaan. Toivomuksensa kannattaa saattaa myös lähiomaisten tietoon, ja heidän niitä aikanaan noudattaa, niin edesmennyttä parhaiten kunnioitetaan. Omaan kuolinilmoitukseensa Eskola toivoo läheistensä valitsevan seuraavan psalmin kohdan: ’Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja nyt minut leikataan loimilangoista irti.’”

Olen onnellinen siitä, että Antti Eskola kuoli saappaat jalassa, kerta heitolla, eikä joutunut pelkäämäänsä vaivais- ja laitoskierteeseen. Vielä edellisenä päivänä Antti oli osallistunut Tampereen yliopiston avajaisiin. Ja eilen kuulin Antin ystävältä, professori Juha Suorannalta, että Antti oli saanut valmiiksi vielä yhden kirjan käsikirjoituksen, työnimeltään ”Vanhanakin voi ajatella”.

Kommentit

Hannu Haapanen

21.09.2018 13:03

Aamulehdessä 21.9.2018 julkaistussa kuolinilmoituksessa olikin vainajan toivoma psalmin kohta.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *