Viime vuosina olemme saaneet uutisista lukea merkillisistä tuomioistuimien ratkaisuista. Näitä ratkaisuja ei voida enää pitää yksittäistapauksina, vaan merkkinä suuremmasta muutoksesta yhteiskunnan normatiivisessa perustassa.

Eräänä esimerkkinä tästä kehityksestä on oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen (Optula) taannoinen raportti oikeuslaitoksemme tuomiokäytännöistä, joita on sovellettu lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa rikosasioissa. Raportissa todetaan, että lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllisiksi todettuja henkilöitä tuskin koskaan tuomitaan kiinteään vankeusrangaistukseen. Tuomiot ovat lähes aina ehdollisia, eivätkä käytännössä vaikuta tuomitun elämään millään tavoin. Tuomiolauselmat ja oikeudenkäyntipöytäkirjat julistetaan säännönmukaisesti salaisiksi, minkä vuoksi tekijään ei voida yhteisön taholta kohdistaa edes paheksuntaa. Samat tuomioistuimet ovat kuitenkin samaan aikaan kiristäneet vähäarvoiseen omaisuuteen kohdistuvien rikosten rangaistuskäytäntöjä, langettamalla kiinteitä vankeustuomioita mm. bensavarkaille. Tuskin kukaan täysijärkinen aikuinen pitää bensavarkautta vakavampana rikoksena kuin vuosikausia jatkunut lapseen kohdistunut seksuaalinen hyväksikäyttö. Tästä huolimatta, rangaistusta mitatessaan, oikeudenpalvelijat päätyvät systemaattisesti tarjoamaan vahvempaa oikeussuojaa omaisuudelle. Mistä tämä kertoo? Huonosta lainsäädännöstä ei ole kyse, sillä omaisuus- ja seksuaalirikoksia koskevat pykälät rangaistusasteikkoineen osoittavat yksiselitteisesti, että jälkimmäisiä tekoja pidetään rikosoikeudellisesti moitittavampina. Nurinkuriset rangaistuskäytännöt ovat pikemmin seurausta muusta yhteiskunnallisesta kehityksestä, jonka vaikutukset näkyvät mm. edellä kuvatuissa rangaistuskäytännöissä.

Pohdittaessa ilmiötä aikamme funktiona, voidaan vääristynyttä oikeusajattelua perustella hektisen elämäntapamme, eli kiireen, kielteisenä sivuvaikutuksena. Tällöin kysymys kuuluukin, mihin meillä on niin kiire, ettemme ehdi pitää huolta perusoikeuksien täysimääräisestä toteutumisesta yhteiskunnassamme? Kiire ja siitä juontuva asioiden jatkuva priorisointi, on epäilemättä eräs oikeusajatteluakin hämärtävä tekijä, mutta se tuskin yksinään selittää ilmiön. Pidän todennäköisempänä, että taustalla vaikuttavat etupäässä arvomaailman muutokset, jossa henkilökohtaisen turvallisuuden ja koskemattomuuden arvostus on laskenut samaan aikaan, kun omaisuuden ja varallisuuden arvostus on noussut. Tämä kehitys on 80-luvulta lähtien ollut leimallista länsimaiselle elämäntavalle, eikä mikään yhteiskunnan instituutio, oikeuslaitos mukaan luettuna, voi luonnollisesti olla immuuni tälle trendille.

Toisena esimerkkinä mainittakoon KKO:n ratkaisu, jossa pysäköintivalvontayritysten sakotuskäytännöt vahvistettiin laillisiksi. Perustuslakivaliokunta totesi että ratkaisu oli perustuslain vastainen, mutta se ei KKO:n tuomarikuntaa hetkauttanut. KKO:n presidentti totesi että toivoo perustuslakia tai sen tulkintaa muutettavan sellaiseksi, ettei se enää ole ristiriidassa KKO:n ratkaisun kanssa. KKO:n ratkaisu ei sinänsä ole maailmaa mullistava uutinen, mutta paljastaa ratkaisevan muutoksen tuomioistuinten oikeusajattelussa. Enää ei puhuta vallan kolmijaosta Montesquen tarkoittamassa mielessä, vaan uudeksi lähtökohdaksi kelpaa se, että liiketaloudellisen intressin ja perustuslain ollessa ristiriidassa, liiketaloudellinen intressi huomioidaan.

Edellä kuvatun kehityksen laantumisesta ei näy merkkejä ja kansalaisen oikeusturva luultavasti heikkenee entisestään. Tämä väistämättä heikentää oikeuslaitoksen uskottavuutta, mikä puolestaan häiritsee yhteiskuntarauhaa. Se on kallis hinta varallisuuden palvonnasta, mutta vaihtoehtokeskustelun puuttuessa, tilanteeseen tuskin tulee muutosta lähivuosina.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *