Tuoreessa YP:n vitosnumerossa on Marja Jalavan tekemä Klaus Mäkelän muistokirjan arvio, jota on pakko kommentoida. Olin yksi kirjan toimituskunnan jäsenistä, joten suhtautukaa seuraavaan tämä tietäen.

Jalava pelkistää tulokulmansa näin: ”Kun kirjoittajat rakentavat valikoitujen muisteluidensa kautta määrätynlaista historiakuvaa, he osallistuvat samalla kamppailuun siitä, mitä asioita menneisyydestä pidetään tällä hetkellä muistamisen arvoisina ja millaista tulevaisuutta tältä pohjalta pyritään luomaan.”

Näin tietysti on: jokainen yksilö, sukupolvi, puolue tai kansanliike pyrkii jälkikäteen kuvaamaan ja korostamaan sitä roolia, mikä heillä on historiassa ollut. Tämä on teesi, mikä jokaisen historiantutkijan on syytä pitää mielessä, kun kertomuksia ryhtyy analysoimaan. Mutta: tämä ei tarkoita sitä, että jokainen kertomus olisi automaattisesti harhainen, virheellinen tai ”meidän” merkitystä ylikorostava.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas pyrki taatusti korostamaan jatkosodan nuoren sukupolven roolia sodan kävijänä ja venäläisten suurhyökkäyksen lopullisena pysäyttäjänä kesällä 1944. Oliko tuo korostus harhainen tai virheellinen 1950-luvulla tai sen jälkeen, jolloin nuoret sukupolvet halusivat toimittaa sodat ja sotaveteraanit kulttuuriseen unohdukseen? Entä Linnan Pohjantähti, joka korosti ja nosti esiin vuoden 1918 punaisen puolen nousun syyt, koetut kärsimykset ja Suomen sen jälkeisen vähittäisen eheytymisen?

Marja Jalavan mielestä Klaus Mäkelän muistokirja pyrkii kuitenkin tietoisesti harhauttamaan, kahdesta perussyystä. Ensinnäkin kirja antaa Jalavan mielestä sen kuvan, että 1960-luvun murros on vain ja yksinomaan 60-lukulaisen eliitin aikaansaannosta, kun työväenliikkeen näkökulmasta kuvio näyttäisi aivan toiselta. Missä kohtaa kirjassa näin sanotaan tai annetaan ymmärtää?

60-lukulaisten merkitys oli siinä, että he tekivät kulttuurivallankumouksen eliitin sisällä eli suistivat vuosikymmeniä hallinneen AKS-eliitin koti/kirkko/isänmaa-ideologian aivan uuteen asentoon. Tämä ei olisi onnistunut ilman nuorten polvien yleistä tukea ja yleistä poliittista käännettä – ja juuri siksi valtaosa 60-lukulaisten aktiiveista liittyi käymistilassa olleeseen sosiaalidemokraattisen puolueeseen.

Mutta tämä olikin Marja Jalavan mielestä se suurin virhe: ”Heidän nähtiin toimivan eräänlaisena ’kapitalismin vapaapalokuntana’, joka riensi ratkomaan asunnottomuuden, aborttioikeuden ja lasten päivähoidon kaltaisia yksittäiskysymyksiä kajoamatta ongelmien perimmäiseen syyhyn eli kapitalistiseen järjestelmään sinänsä.”

Tämän kritiikin aloittivat 1970-luvun taistolaiset ja sitä Jalava nyt jatkaa. Jotta kritiikki olisi oikeutettua, 60-lukulaisten olisi pitänyt alun perin olla marxilaisia vallankumouksellisia, jotka sitten valta-asemiin päästyään olisivat hyljänneet periaatteensa. Mutta kun he jo alun perin olivat ”vasemmisto-hegeliläisiä” (kuten Klaus Mäkelä määritteli) eivätkä marxisteja, ja juuri siksi liittyivät demareihin eivätkä kommunisteihin, he eivät pettäneet ketään – paitsi heitä seuranneen nuoremman taistolais-polven pilvilinnat.

Marja Jalava on syntynyt vuonna 1965. Jos oma sukupolvi ei ole saanut erityisen mainittavaa aikaan, auttaako yhtään, jos arvon yrittää kieltää sukupolvifraktiolta, joka jotain todella on matkaansaattanut – tehnyt kulttuurisen kumouksen, joka nykyisin on valtakulttuuria?

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *