Luin Rosa Liksomin F1-voittajakirjan. Sen historiallinen kehystys on osuva – ja hämäävä.

Kaksikymppinen suomalainen opiskelijatyttö lähtee vuonna 1986 junalla Moskovasta Ulan Batoriin, Mongoliaan. Samaan hyttiin tulee nelikymppinen venäläinen stahanovilainen lihaskimppu, jonka tarina on kuin Neuvostoliiton historia: sotaa, katulapseutta, juopottelua, väkivaltaa, naisia, ja naisten näkemistä lähinnä vitunkantotelineenä.

Matkan aikana tyttö ei puhu mitään, mutta mies sitä enemmän. Kertoo elämäntarinansa, moneen kertaan, aina tarinaansa muunnellen, tarjoaa tytölle teetä, ruokaa ja juomaa – tärkeimpänä apuvälineenään veitsi, jonka terä ponnahtaa paksusta kahvasta esiin. Suunnilleen puolivälistä matkaa mies ryhtyy monin tavoin anomaan pääsyä pukille, maanittelee, puolittain uhkailee, mielistelee – mutta ei onnistu. Tyttö eri tavoin väistää, torjuu, ohittaa – eikä edelleenkään puhu mitään.

Mutta hiljaa mielessään miettii sitä enemmän: Moskovaan jäänyttä venäläistä poikaystäväänsä, rujoa rillipäätä, joka hakeutuu mielisairaalaan välttääkseen Afganistanin sodan – ja tämän äitiä, johon huomaa rakastuneensa. Ensi suudelma vaihdetaan Leninin mausoleumissa, niin nopeasti etteivät vartijat huomaa mitään.

Romaanin tytölle junamatka on erontekoa miesten maailman ääripäihin. Samanikäinen opiskelija-rakastettu on reppana intellektuelli, joka ei paljolti väristyksiä tarjoa. Junan macho-mies sen sijaan on tytön intensiivinen kiinnostuksen kohde, kaikessa ambivalenssissaan. Tyttö on ilmiselvästi, mutta viileällä tavalla otettu miehen jatkuvista lähentely-yrityksistä, ja samalla ylpeä itsestään, ettei kasvavaan houkutukseen lankea. Lopussa mies tunnustaa tytön voittajakseen, ja lahjoittaa tälle tarinan keskeisen esineen, paksusta kahvasta esiin ponnahtavan veitsen, jolla mies sanoo tappaneensa ainakin yhden ihmisen.

Junamatkan ympärillä rapistuu ja rämettyy Neuvostoliitto, ja junan sisällä samaa tekee sen ajan nelikymppinen neuvosto-mies. Tähän menneeseen maailmaan romaanin kertoja tuntee ilmiselvää nostalgista vetovoimaa – mutta ottaa siitä samalla irti. Neuvostoliitto oli juuri sellaisten miesten maailma kuin tytön juna-kaveri oli – mutta mitä ovat vaihtoehdot, nuo rujot runoja lukevat ja mielisairaalaan hakeutuvat rillipäät?

Ja niin ratkaisu löytyy: tytön täytyy ylittää omat ja kaikki muutkin haamurajat eli jättää machot ja rillipäät kauas taakse – ja rakastua rillipää-runoilijan äitiin. Naisten ihanaan maailmaan – Moskovaan!

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *