Ai jaa, se onkin semmosta höpötutkimusta” totesi keskustelukumppanini, kun kuvailin hieman tarkemmin päivähoitopolitiikkaa tarkastelevaa väitöstutkimustani. Hän oli ensin uskonut tutkimuksella olevan käytännöllistä arvoa, mutta hänen pettymyksekseen se osoittautuikin vähemmän sosiaalipoliittisiin käytännönratkaisuihin keskittyväksi ja niin sanottua kulttuurinäkökulmaa edustavaksi tutkimukseksi. Tällaiset tutkimukset ovat yhtä lailla kiinnostuneita hyvinvointivaltiollisia käytäntöjä tuottavien kulttuuristen ilmiöiden teoreettisesta ymmärtämisestä kuin niiden käytännönpoliittisista seurauksista. Tiedostin tämän kaltaisten tutkimusten puolustamisen vaikeuden. Olinhan kuullut useilta kollegoiltanikin, ettei kulttuurinäkökulmasta tehdyn tutkimuksen arvoa aina osata ymmärtää edes hyvinvointivaltio- ja sosiaalipolitiikan tutkimuksen kentällä, jota ovat hallinneet konkreettisemmat sekä instrumentaalisella tiedollaan ja toimenpide-ehdotuksillaan suoremmin päätöksentekoa palvelevat tutkimukset. Lisäksi keskustelu tapahtui hieman hankalalta tuntuvassa tilanteessa – hautajaisten kahvipöydässä – joten tartuin helpoimpaan tapaan lopettaa keskustelu myöntämällä keskustelukumppanini olevan oikeassa, ja puhalsin helpotuksesta keskustelun siirtyessä toiseen aiheeseen.

Myöhemmin aloin kuitenkin katua, etten puolustanut hanakammin edustamani tutkimusperinteen tarpeellisuutta. Ajattelin, että aina kun tulee tilaisuus kertoa omasta ja muiden tutkimuksista niistä vähemmän tietävälle yleisölle, pitäisi se myös pyrkiä hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla.

Olisin voinut Jürgen Habermasin erottelemaa kulttuuris-historiallista tiedonintressiä soveltaen kertoa sukulaiselleni vaikkapa siitä, miten kulttuurinäkökulmasta tehdyt tutkimukset auttavat ymmärtämään hyvinvointivaltiota sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä. Hyvinvointivaltiosta ja -yhteiskunnasta puhutaan usein kuin meillä olisi jaettu käsitys siitä, millainen se on tai millainen sen pitäisi olla. Kulttuurinäkökulmasta tehdyt tutkimukset puolestaan tekevät näkyviksi hyvinvointivaltiota koskevien käsitysten moninaisuuden ja ristiriitaisuuden, kuten lähestymistapaa puolustanut brittiläinen sosiaalipolitiikan tutkija John Clarke on korostanut. Tuomalla esiin eri ihmisryhmien näkökulmaisen tiedon, ei vain asiantuntijoiden vaan myös sosiaalipolitiikan kohderyhmiin kuuluvien ihmisten ja ruohonjuuritason ammattilaisten näkökulmat ja tulkinnat, nämä tutkimukset auttavat myös saavuttamaan paremman kokonaiskuvan hyvinvointivaltiosta.

Emansipatorisen tiedonintressin korostaminen olisi voinut toimia ehkä vielä tehokkaammin kulttuurinäkökulman puolustamisessa. Tutkimalla hyvinvointivaltion hallitsevia kulttuurisia merkityksiä, arvoja ja päämääriä ja näiden poliittisia seurauksia sekä tuomalla esiin myös valtasuhteita ja vaihtoehtoisia näkemyksiä nämä tutkimukset osallistuvat poliittisen vastarinnan syntymiseen ja ylläpitämiseen. Ne myös mahdollistavat vallitsevan politiikan kritiikin tuomalla esiin, miten sen sisältämät oletukset ja ideaalit eivät vastaa joidenkin ihmisryhmien kokemuksia tai näkemyksiä. Näin ne tuottavat sellaistakin tietoa, joka palvelee päätöksentekoa ja joka voi tulevaisuudessa johtaa käytännönpoliittisiin muutoksiin.  Tätä minun olisi pitänyt alleviivata keskustelukumppanilleni, joka selvästi arvosti tutkimusten teknistä tai instrumentaalista tiedonintressiä tyydyttävää tietoa.

Jos lähestymistavan puolesta puhuvia asioita on tarjolla useitakin, niin miksi sen julkinen puolustaminen tuntuu silti hankalalta? Ongelma liittyy tieteen popularisoimisen vaikeuteen, jonka jakavat enemmän tai vähemmän myös muut lähestymistavat. En usko, että tutkijoilta puuttuu halua kertoa tutkimuksistaan suurelle yleisölle ja vaikuttaa tutkimustiedoillaan ympärillä olevaan maailmaan. Sen sijaan uskon, että suurelle yleisölle kommunikoinnin taidoissa on usein puutteita. Akateeminen koulutus opettaa kommunikoimaan tiedeyleisölle, kun taas suurelle yleisölle viestimisessä tarvittavien taitojen oppiminen jää vähemmälle huomiolle. Suurelle yleisölle viestimisen tekee haastavaksi myös se, etteivät tutkimukset läheskään aina tuota yksiselitteisiä tuloksia, jotka voidaan tiivistää kutsuvaksi lööpiksi tai napakaksi ongelman selitykseksi. Vaatii myös rohkeutta lähestyä yleisöä, jonka kanssa ohipuhumisen ja väärinymmärrysten sekä näistä aiheutuvan turhautumisen mahdollisuus on suurempi kuin viestiessä samanhenkiselle akateemiselle yleisölle.

Lisäksi suurelle yleisölle viestimisen hankaluus liittyy tieteen tekemisen puitteiden asettamiin pakottaviin tekijöihin. Tieteen arkeen kuuluvat kova kilpailu työpaikoista ja rahoituksesta sekä näihin liittyvä tarve meritoitua ja saada yliopistolle tai laitokselle pisteitä julkaisuista.  Tästä näkökulmasta on kannattavampaa käyttää rajallista työaikaa keskittymällä tiedeyleisöön. Suurelle yleisölle suunnatut julkaisut ja esiintymiset eivät tue samalla tavalla meritoitumista tai pisteiden keräämistä.

Puheet höpötutkimuksista sekä vähäinen tietämys tutkimuksista yliopistomaailman ulkopuolella kuitenkin kertovat siitä, että tutkijoiden on syytä kiinnittää huomiota suurelle yleisölle viestimiseen ja sen sisältämiin haasteisiin.  Myös nykypolitiikan suunta tekee tutkijoiden osallistumisen julkisiin keskusteluihin erityisen tarpeelliseksi. Tutkimustiedolla on mahdollisuus tuottaa vastapuhetta vahvana eläville pyrkimyksille karsia julkisia palveluja tehokkuuden nimissä ja siirtää vastuuta valtiolta takaisin kansalaisille sekä taipumukselle nähdä ihmisten sosiaaliset ongelmat yhä useammin yksilöistä itsestään johtuvina.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *