Kansallisen päihde- ja mielenterveyssuunnitelman loppuseminaari pidettiin viime viikolla. MIELI-otsikon alla kulkeneen kuusivuotisen kehittämishankkeen tavoitteena oli päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivien asiakkaiden aseman vahvistaminen palveluissa matalakynnyksisyyttä lisäämällä. Pääpaino oli etenkin avopalvelujen ja kokemus- ja vertaisasiantuntijatoiminnan kehittämisessä.

Tavoitteiden mukaisesti tai niistä huolimatta päihdepalveluiden käyttöä kuvaavat tilastot osoittavat tällä hetkellä laskevaa käyrää laitoksessa toteutetun hoidon ja kuntoutuksen kohdalla ja nousevaa avopalveluiden kohdalla. Mutta, mistä käyrät oikeastaan kertovat? Onko palvelujärjestelmä asiakkaittensa näköinen ja tarpeiden mukainen – helpommin lähestyttävä –kuten MIELI-hankkeen tavoitteena oli?

Seuraavaksi muutamia esimerkkejä arkipäiväisistä tilanteista päihdepalveluissa:

  • Asiakkaan tilannetta hyvin tuntevan työntekijän arvio asiakkaan kriisihoidon tarpeesta laitosjaksolla jumittuu kahdeksi viikoksi kaupungin rattaisiin ja arviointitiimeihin. Työntekijän kokemus tilanteesta on, että hänen arviointikykyynsä asiakkaan avun tarpeesta ei luoteta. Asiakkaan näkökulmasta kahden viikon odotus kriisitilanteessa tuntuu sietämättömältä.
  • Päihdeongelmista kärsivä nuori ohjataan intensiivisen päihdekuntoutuksen sijasta avopalveluiden piiriin harjoittelemaan itsenäistä arjessa selviytymistä. Omaiset ovat huolissaan.
  • Päätöstä katkaisuhoidon jälkeen toteutettavasta jatkohoidosta joutuu odottamaan useamman kuukauden tai sitä ei kuulu.
  • Jo kerran tehty myönteinen päätös kuntoutuspaikasta saatetaan kumota toisen työntekijän toimesta.

Eri puolella Suomea sijaitsevissa kunnissa käytyjen keskustelun perusteella jonkinlaisena nyrkkisääntönä näyttää olevan, että hoidon tarpeen on oltava riittävä ja motivaation kohdallaan ennen kuin varsinkin laitoskuntoutus katsotaan tarpeelliseksi. Samalla esimerkiksi koteihin vietävä tuki näyttää olevan riittämätöntä ja vasta hakemassa muotoaan.

Oma lukunsa ovat tarpeen arvioinnissa käytetyt mittaristot. Tällä hetkellä on viitteitä esimerkiksi siitä, että esimerkiksi laitoskatkaisuun pääsy saatetaan evätä, jos asiakkaan fyysistä kuntoa mittaavat pisteet eivät tule hoitoon hakeutumistilanteessa täyteen. Hoidon tueksi ja avuksi tarkoitetuista apuvälineistä tuleekin portinvartijoita.

Eräs asiakas kiteytti kotikunnassaan vallitsevan asenteen toteamalla, että katkolle ei mennä lepäämään. Lepo saattaa olla kuitenkin juuri sitä, mitä asiakas tarvitsee.

En väitä, että kyseessä on kuva koko palvelujärjestelmästä ja monessa asiassa on menty eteenpäin, kuten MIELI-hankkeen loppuseminaarikin osoitti, mutta herää kuitenkin kysymys, onko lainsäädäntöön kirjattu periaate yksilöllisesti arvioidusta avun, tuen ja hoidon tarpeesta vaarassa jäädä palvelujärjestelmien rakenteiden kehittämis- ja purkamisinnon alle?

Sinänsä hyvä pyrkimys etsiä laitoskuntoutusta kevyempiä ja asiakkaita heidän arjessaan tukevia hoitomuotoja ja palveluratkaisuja ei saisi ainakaan johtaa lisääntyneeseen byrokratiaan ja pitkittyneisiin hoidon tarpeen arviointiprosesseihin.

Riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut, joihin luetaan myös päihdepalvelut, ovat perusoikeuksia, jotka julkisen vallan on turvattava. Oikeus hoitoon ja kuntoutukseen määräytyy lainsäädännössä avun, tuen ja hoidon tarpeen perusteella.  Nämä periaatteet on hyvä pitää mielessä varsinkin nyt ”soten” kolkuttaessa ovella ja uuden ”MIELEN” hakiessa muotoaan.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *