Vasta julkaistun tutkimuksemme (YP 3/2016) mukaan enemmistö suomalaisista liittää kunnallisen sosiaalitoimen myöntämään toimeentulotukeen häpeän. Yli 70 prosenttia toimeentulotuen asiakkaista, muista kansalaisista ja kuntien sosiaalityöntekijöistä kokee asiakkuuteen kytkeytyvän häpeää. Näin ajattelee myös enemmistö Kelan käsittelijöistä, eli se työntekijäryhmä, jolle toimeentulotuen perusosan myöntäminen ja maksatus siirtyvät ensi vuoden alusta.

Miten tämä tulisi ymmärtää? Vahvasti tarveharkintaisena etuutena toimeentulotuki poikkeaa periaatteiltaan pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin tyypillisistä etuuksista, jotka ovat joko (vahvemmin tai heikommin) universaaleja tai ansiosidonnaisia. Toimeentulotuen institutionaalisen luonteen on ajateltu jakavan kansalaiset selkeästi järjestelmän rahoittajiin ja asiakkaisiin, toisin kuin muun tyyppiset etuudet ja palvelut. Tämän jaon on ajateltu lisäävän toimeentulotukiasiakkuuteen liittyvää häpeää. Järjestelmän onkin väitetty olevan jopa vanhan kunnallisen köyhäinhoidon jatke. Myös ns. Kela-siirrosta annetun lain perusteluissa mainitaan asioinnin leimaava luonne kunnallisessa sosiaalitoimessa.

Tulostemme mukaan kansalaisten käsitykset häpeästä eivät kuitenkaan poikkea asiakkaiden käsityksistä. Kansalaiset eivät ehkä näekään itseään vain maksajina vaan pystyvät myös samaistumaan asiakkaiden asemaan. Mutta häpeäleimastaan järjestelmä ei ole päässyt, huolimatta tuen saamisen yleisyydestä. Vuonna 2014 toimeentulotukea sai noin seitsemän prosenttia väestöstä eli noin 370 000 henkilöä.
Entä tulevaisuudessa? Tässä kohden on tärkeää pohtia, mikä toimeentulotuessa luo häpeää. Mahtavatko kansalaiset mieltää asiakkuuden vähemmän häpeällisenä kuin tällä hetkellä, kun etuuden myöntäminen ja maksatus siirtyvät instituutioon, joka tarjoaa myös universaaleja etuuksia? Tähän ei ole valmista vastausta. Kela-siirrosta huolimatta on siis tarkoitus pitää toimeentulotuen myöntämisperiaatteet ja taso muuttumattomina vain toimeenpanijatahon vaihtuessa. Leimaavuus, eli häpeän yksi tärkeä syy, on ajateltu johtuvan sosiaalitoimistossa asioinnista, ei järjestelmän tarveharkintaisuudesta tai siihen liittyvästä asiakaskontrollista ja selontekovelvollisuudesta. Näiden on kuitenkin yleisesti ajateltu olevan keskeisiä leimaavia, yksityisyyteen puuttuvia ja häpeää tuottavia järjestelmän luonteeseen liittyviä seikkoja.

Jos toimeentulotukeen liittyvä häpeä johtuu juuri sosiaalihuollosta, Kela-siirto voi vähentää toimeentulotukeen liittyvää leimaantumista, mutta ei tee sitä välttämättä kaikille. Kela-siirrosta huolimatta toimeentulotuen tarveharkintaisin osa säilyy kunnallisessa sosiaalihuollossa. Suurelle osalle perustoimeentulotukea saaville onkin tällä hetkellä myönnetty myös täydentävää tai ehkäisevää toimeentulotukea, mikä myös vaikuttanee tulevaan asetelmaan. Joka tapauksessa kunnallisen sosiaalityön painopiste siirtynee yhä enenevässä määrin heikossa elämäntilanteessa olevien asiakkaiden kanssa työskentelyyn. Mitä latentteja signaaleja systeemit tuolloin lähettävät? Onko riskinä että asiakkuus kunnallisessa sosiaalitoimessa liitetään kansalaisten ja asiakkaiden keskuudessa vieläkin enemmän häpeään? Voiko olla niin, että tuleva järjestelmä myös korostaa näiden asiakkaiden ”erilaisuutta” verrattuna muihin kansalaisiin? Liitetäänkö heihin jatkossa vahva epäonnistuminen tai marginalisoituminen kun ”vain” perustoimeentulotukea hakevat jäävät sosiaalitoimistoista pois? Toisaalta, asiakkaiden pääsy juuri sosiaalityöntekijän vastaanotolle ei ole ollut itsestäänselvyys nykyisessä toimeentulotukijärjestelmässä. Ehkä ohjautuminen tai valikoituminen kunnallisen aikuissosiaalityön piiriin onkin tulevaisuudessa etu-oikeus joka mielletään yhä enenevässä määrin erityispalveluksi?

Kela-siirron samanaikaisuus sote-reformin suunnittelun kanssa tekee asiakkuus- ja leimautumiskeskustelun vieläkin monimutkaisemmaksi. Tässä vaiheessa vaikuttaa siltä, että uudessa sote-mallissa vastuu kaikkein heikoimmassa asemassa olevista asiakkaista voikin olla sekä Kelalla (perustoimeentulotuen maksatus) että sote-alueille siirtyvällä aikuissosiaalityöllä, mutta myös kunnilla, joilla tulee olemaan vastuu ehkäisevästä työstä. On tärkeää seurata, miten tämä tulee vaikuttamaan kansalaisten mielikuviin toimeentulotukiasiakkaista ja miten asiakkaat, varsinkin pitkäaikaiset toimeentulotukiasiakkaat, kokevat tukea myöntävät instituutiot sekä haku- ja palveluprosessit.

Helena Blomberg on professori Helsingin yliopistossa, Johanna Kallio on erikoistutkija Turun yliopistossa ja Christian Kroll on yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *