Pekka Himasen ja Manuel Castellsin toimittaman Kestävän kehityksen mallin lähtökohta on sympaattinen: kirjoittajat pyrkivät etsimään raa’an kilpailun ja ehtyvien luonnonvarojen maailmassa keinoja kaikkien ihmisten arvokkaan elämän edistämiseen.

Kaksikko pyrkii selvittämään kysymystä tarkastelemalla informationaalisen kehitystä (Manuel Castellsin termi tietoverkkojen 2000-luvun alussa luomalle uudelle yhteiskunnallis-teknologis-taloudelliselle järjestykselle) kuudella eri alueella. Tapauskertomukset on valittu edustamaan menestyneimpiä kasvumalleja maailman eri osissa. Kirjoittajat uskovat sekä uuteen teknologiaan että valtioon, joka voi säännöstellä rahamarkkinoita ja tuoda uuden teknologian mahdollisimman monien ulottuville.

Teos on esipuheen mukaan kansainvälisen tutkijaryhmän itsenäinen akateeminen tutkimus. Hanke on rahoitettu Suomen Akatemian, Tekesin ja Sitran tutkimusmäärärahoilla — kuten hanketta ympäröivästä julkisuudessa on tullut valitettavan tutuksi. Kirjassa käsitellään taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden lisäksi kolmatta kestävän kehityksen teemaa eli ekologista kestävyyttä. Se tosin jää syvällisen analyysin sijaan enemmänkin päälle liimatuksi koristeeksi.

Arvokasta elämää käsittelevän luvun lisäksi Himanen on kirjoittanut yksin esipuheen, Suomen tapauskertomuksen sekä johtopäätökset Suomelle. Himanen tunnustaa kiitettävästi autonomian, sosiaalisten suhteiden ja merkityksellisen tekemisen arvon ja esittää kehityksen ”lopulliseksi” päämääräksi arvokkaan elämän.

Himanen esittää ”kestävän kehitysmallin”, jossa ”kulttuuri” johtajaa ”inhimilliseen kehitykseen”. Tämä puolestaan vie ”kestävään kehitykseen”, mistä vaikutusketju jatkuu ”informationaaliseen kehitykseen”. Käsitteiden sisältö jää kuitenkin epämääräiseksi ja niiden vaikutussuhteet voivat olla yhtä hyvin päinvastaisia tai ristikkäisiä.

***

Jos teosta alkaa arvioida akateemisena tutkimuksena, tehtävä käy nopeasti mahdottomaksi.

Ensinnäkin teoksessa ei ole varsinaista aineistoa (lyhyttä Himasen indikaattorikehitelmää lukuun ottamatta). Sen sijaan esitellään tapaustutkimuksia, joiden aiheena ovat Piilaakso, Suomi, Eurooppa, Kiina, Etelä-Afrikka ja Chile. Lähestymistapa on sinänsä raikas.

Yleensä Suomea on verrattu muihin pohjoismaihin.

Pohjoismaisesta kirjallisuudesta olisi ehkä ollut apua ainakin Suomen tapauskertomuksen taustoittamisessa. Oudompaa on niputtaa kaikki Euroopan hyvinvointimalit yhteen.

Tapauskertomukset voisivat edustaa aineistoa, mutta pulmana on se, ettei eri kirjoittajien laatimissa jaksoissa ole noudatettu samaa menetelmää, toisin sanoen ne käsittelevät aiheita erilaisilla aineistoilla, menetelmillä ja rakenteilla.

Ongelmaa voi kuvata vertauksella, jossa kuusi poimijaa lähetetään hedelmätarhan osiin ilman ohjeita siitä, mitä koreihin poimitaan. Kerätyistä koreista ei voida päätellä, millaisia hedelmiä eri puolilla tarhaa on, koska poimijat ovat oman mielensä mukaisesti poimineet tai jättäneet poimimatta erilaisia hedelmiä.

Kiinaa koskeva osuus on sangen kiinnostavaa luettavaa. Se kuvaa yksityiskohtaisesti, miten autoritäärinen valtio voi käyttää tietoverkkoja hyväkseen pimittämällä ja manipuloimalla informaatiota. Castells ja Himanen eivät kuitenkaan tartu tähän kiinnostavaan havaintoon, vaan uskovat tietoverkkojen onnellisuutta ja hyvinvointia levittävään teesiinsä kuin pukki sarviinsa.

Uudet teknologiat ja ylevät ajatukset toki voivat muuttaa maailmaa, mutta vakavasti otettava analyysi vaatisi myös instituutioiden ja poliittisten toimijoiden tunnistamista.

Himasen mukaan hyvinvoinnin turvaamisessa kaikkein tärkeintä on eettinen visio. Hän ei juurikaan analysoi suomalaisen hyvinvointivaltion eettisiä lähtökohtia, joita Suomessa on tutkittu laajasti sosiaalihistoriassa, teologiassa ja sosiaalipolitiikassa.

Ongelma on myös se, etteivät kirjoittajat tunne hyvinvointikirjallisuutta, vaikka yrittävät esittää jotain uutta alueella. Tuloksena on sarja kömpelyyksiä ja väärinymmärryksiä, vanhojen ideoiden esittämistä uusina ja uusimpien ajatusten sivuuttamista.

Himanen puhuu terveyden edistämistä ja mahdollistavasta hyvinvointivaltiosta, muttei käsittele lainkaan laajaa kirjallisuutta sosiaalisista investoinneista tai sosiaalisten mahdollisuuksien politiikasta. Edelleen hän kirjoittaa pitkään siitä, miten pitäisi siirtyä sairauden hoitamisesta terveyden edistämiseen, muttei keskustele lainkaan alkoholista eikä tupakasta.

Listaa voisi jatkaa: Normatiivinen puhe ja analyysi sekoittuvat pitkin matkaa toisiinsa. Teoksen rakenne on epäselvä. Siinä on runsaasti toistoa. Tyyli on horjuvaa. Käsitteet ovat epämääräisiä.

***

Himasen yksin kirjoittamista jaksoista paistaa tekijän kokemattomuus tieteellisenä kirjoittajana. Yksi keskeisiä Himasen väitteitä on, että Suomessa vallitsee henkinen kestävyysvaje. Lukija jää ihmettelemään, mitä tämä oikein tarkoittaa. Himasen termejä ovat myös hyvinvointivaltiomalli 1.0 ja hyvinvointiyhteiskunta 2.0. Kumpikin käsite perustuu Suomen sosiaalihistorian väärintulkintaan. Hyvinvointivaltion kehittäminen on ollut jatkuva ja myös laajeneva prosessi. Himanen puhuu myös Suomen uudesta kollektiivisesta kulttuurisesta projekti-indentiteetistä.

Himanen pudottelee ilman viittauksia retorisesti vetoavia mutta empiirisesti todentamattomia väitteitä siitä, että ”hyvinvointipalvelut eivät kohtele asiakkaana, jota palvellaan, vaan objektina, jonka tulee olla kiitollinen järjestelmältä saamistaan palveluksista.”

Himanen väittää ilman lähdeviitettä myös, että ”viimeiset 50 vuotta on keskitytty siihen, miten vähentää pahoinvointia”. Tosiasiassa Suomella on pitkät perinteet muun muassa lastenneuvoloissa ja raittiuskasvatuksessa. Himasen mukaan psyykkisten sairauksien luvut osoittavat, että meillä on hyvinvointivaltio mutta pahoinvoivat ihmiset. Todellisuudessa esimerkiksi masennus ei ole yleistynyt Suomessa.

Kerrassaan hämmentävä on väite siitä, että kritisoitu hankkeen väliraportti Sininen kirja olisi johtanut hallituksen elokuussa solmiman rakennepaketin tekemiseen. 

***

Jos kirja ei ole tutkimus, mikä se sitten on? Pitäisin teosta enemmänkin pamflettina. Julkistamistilaisuudessa Himanen puhui itse ”syötteestä”.

Kestävän kehityksen malli toimii paremmin pamflettina. Valikoiva tai puutteellinen lähteiden käyttö on anteeksi annettavaa, kun pyrkimyksenä on panoraama. Tässä katsannossa kirjan ansiona on se, että se tuo suomeksi joukon kansainvälisessä keskustelusta tuttuja kehityskulkuja, haasteita ja ongelmia globaalin hyvinvoinnin kehittämiselle.

Pamflettina teoksen puutteeksi jää se, ettei näille juuri esitetä vaihtoehtoja tai konkreettisia ratkaisuita. Kirjoittajilta olisi odottanut keskustelua esimerkiksi siitä, miten uuden teknologian luoma eriarvoisuus ja suhteellinen köyhyys voidaan ratkaista ilman, että laajat joukot vähemmän tuottavia ihmisiä jäävät ilman työtä ja sen mukaan tuomaa elämän arvokkuutta.

Himasen hankkeen taustan vuoksi ”syöte” tuskin saa kovinkaan myönteistä vastaanottoa, vaikka muutamat siinä kierrätetyistä ajatuksista –kuten ihmisen arvokkuus kehityksen päämääränä – kyllä sen ansaitsisivat.

***

Teoksesta ja sen laatimisprosessista jää kaiken kaikkiaan hämmentynyt olo. Maan johtavat poliitikot ja Valtioneuvoston kanslian ylimmät virkamiehet ovat maksaneet korkean hinnan tieteelliseksi uskomastaan mielipidekirjoituksesta! Pulmahan ei ole sen joka pyytää, vaan sen joka maksaa. Tappioksi voi kirjata myös valtavan negatiivisen julkisuuden ja suurten odotusten kääntymisen yleiseksi pettymykseksi.

Kaiken kaikkiaan koko Himas-prosessi ei anna kovin hyvää kuvaa Valtioneuvoston kyvystä tehdä ero sen välillä, mikä on tiedettä ja mikä on jotain muuta. Tämä taas voi muodostua ongelmaksi, kun Valtioneuvoston kansliaan keskitetään kymmenien miljoonien potti jaettavaksi ’strategisesti’ tärkeään tutkimukseen. Jäljet pelottavat.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *