”Kansa haluaa Kekkosen”. Näin otsikoi Suomen Kuvalehti (40/11) teettämänsä presidentti-gallupin viikko sitten. Näin siksi että seuraavat neljä ominaisuutta saivat korkeimmat kannatusprosentit: kyky toimia puolueiden yläpuolisena kansakuntaa kokoavana hahmona; pitkä kokemus korkean tason poliittisista tehtävistä Suomessa; kokemus ulkopolitiikan hoitamisesta; vahva johtaja.

SK:n tulkinta on kuitenkin puolitotuus. Kansa saattaa haluta vahvan johtajan, mutta ei presidentin entisiä valtaoikeuksia. YLEn Taloustutkimuksella helmikuussa 2009 teettämä kyselytutkimus oli sikäli taitava – ja ainoa minun silmiini tähän mennessä osunut – että se mittasi presidentin nykyisten valtaoikeuksien kannatusta suhteessa Urho Kekkosen aikaisiin.

Vertailun selkein ero oli kysymyksistä tärkeimmässä. 90 % kansasta kannatti sitä, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa hallituksen kanssa (kuten vuoden 2000 perustuslaki määrittelee). Kekkosen aikaisen periaatteen (ulkopolitiikan johtaminen hallituksesta riippumatta) takana oli vain 20 %.

Silti kyselyn mukaan kansan vähemmistö, mutta vain siis vähemmistö, kaipaa edelleen Kekkosen aikaisia valtaoikeuksia. Eduskunnan hajotusvallan presidentille palauttaisi 41 %, pääministerin nimittämisen 30 % ja hallituspohjan valinnan 17 %.

Miten Kekkosesta tuli Kekkonen? Lukekaa Raija Orasen tuore kirja ”Nimeltään Kekkonen” (Teos 2011). Oranen kuvaa Kekkosen uraa jatkosodan ajoilta 1960-luvun alkuun, ja pitkään lukija miettii mihin Oranen oikein tähtää. Kunnes tullaan loppujaksoon ”Lumen kaipaus” eli vuoteen 1961. Silloisen noottikriisin taustalla oli kylmän sodan kärjistyminen Berliinin muuriin. Kekkosella oli oma osansa kriisin kulussa, kun mies sukkuloi Hrustshovin ja Kennedyn välillä ja onnistui osaltaan luomaan neuvotteluyhteyden, joka johti kriisin laukeamiseen – jonka sivujuonne oli kriisin laukeaminen Suomessa.

Silloin lukija tajuaa, että Orasen fokus on juuri tämä syksy 1961. Silloin Kekkonen ensi kertaa onnistuu muuntamaan aktiiviseksi rauhanpolitiikaksi sen puolueettomuusteesin (”Suomen pyrkimys pysytellä suurvaltain ristiriitojen ulkopuolella”), jonka mies onnistuu Paasikiven tuella uittamaan YYA-sopimuksen johdantoon talvella 1948. Syksy 1961 on käännekohta NL/USA-suhteissa, ja Suomessa, ja Kekkosen uralla. Ja vielä Kuuban kriisissä 1962 ollaan sodan partaalla, mutta ehkä – kuten Oranen kirjoittaa – syksy 1961 loi peruspohjan Hrustshovin ja Kennedyn keskinäiselle luottamukselle.

Raija Orasen kirja olisi oiva Kekkos-leffan käsiksen pohja! Kekkosen elämästä ovat monet kaivanneet elokuvaa, minäkin, mutta miten rajata ja kohdentaa? Tylsää olisi tehdä kronikka, toisinto Kekkosen urasta – pitäisi keskittää ytimeen. Orasen kirjan valossa se on ehdottomasti syksy 1961 – ja Lumen kaipaus -jakso voisi toimia oivallisena kehystarinana, josta takautumina ajettaisiin olennaisiin taustoihin (hiukan siihen malliin kuin tekee TV1:ssä parhaillaan pyörivä Kennedyt-sarja).

Jos kansa kaipaa Kekkosta, se kaipaa määrätietoista mutta yhteistyökykyistä suunnannäyttäjää, jolla on pitkäjänteinen ja selkeä käsitys Suomen paikasta ja tehtävästä maailmassa.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *