Hesarin uusi kolumnisti Tommi Uschanov, YP:henkin kirjoittanut mies, otsikoi ensimmäisen juttunsa tänään (13/1) näin: ”Valtion kilpailukykyä ei ole olemassa”.

Uschanov on sekä oikeassa että väärässä. Koska olen kirjoittanut Tommin väitteeseen vastineen jo aikanaan etukäteen, YP:n pääkirjoituksessa 4/2006, siteeraan tähän alle tuon tekstin pääkohdat:

”On syytä erottaa kaksi erilaista kilpailukykyä: globaalien suuryritysten keskinäinen kilpailukyky ja kansantalouksien keskinäinen kilpailukyky. Viime syksynä sveitsiläinen World Economic Forum -säätiö mittasi Suomen kolmatta kertaa maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi, jälkimmäisessä mielessä. Tutkimus arvioi nimenomaan koko kansantalouden todennäköistä kasvukykyä seuraavien viiden vuoden aikana, ei suuryritysten todennäköistä voittomarginaalia samalla aikavälillä.

Tässä mittauksessa keulilla olivat Suomen lisäksi kaikki Pohjoismaat eli laajan hyvinvointivaltion yhteiskunnat. Selitys saattaa piillä siinä erottelussa, jonka Jorma Sipilä tässä YP:n numerossa tekee. Myös kansantaloutta voidaan hoitaa lyhyen tai pitkän aikavälin tavoittein, jotka ovat useimmiten enemmän tai vähemmän ristiriidassa keskenään.

Mutta eivät aina ja välttämättä. Sipilän resepti on pyrkimys kestävään kansantalouden kilpailukykyyn. Sipilän analyysin valossa nimenomaan laajat hyvinvointivaltiot ovat parhaiten kyenneet vastaamaan globalisaation haasteeseen eli optimoimaan kansan ja (suur)yritysten lyhyen ja pitkän aikavälin pyrkimykset.

Suunnilleen vuosi sitten (YP 5/05) tällä palstalla siteerattiin Harvardin yliopiston taloustieteilijän Dani Rodrikin empiiristä tutkimustulosta, jonka mukaan talouden avoimuudella (mitattuna ulkomaan kaupan osuudella bkt:sta) ja julkisilla menoilla on keskinäinen riippuvuus: mitä avoimempi talous, sitä suurempi julkinen sektori. Koska avoin talous on haavoittuva, laaja julkinen sektori sosiaalivakuutuksena auttaa Rodrikin mukaan hallitsemaan avoimen talouden suuria ulkoisia riskejä.

Tämä on tasan päinvastainen näkemys 1990-luvun talousopeille, joiden mukaan juuri avoimissa talouksissa korkea sosiaaliturvan taso olisi mahdoton säilyttää.

Jotta suuri osa kansantaloudesta voi suuntautua ulkomaan kauppaan, tarvitaan toisaalta paljon osaamista ja riskinottoa ja toisaalta kykyä kestää epäonnistumisia ja nopeita siirtymiä kansainvälisen kaupan sisällä – ne kun merkitsevät joskus jyrkkiäkin suhdannevaihteluita: nopeita kasvukausia tai hiipumisia, äkillisiä fuusioita ja työvoiman supistuksia. Ilman vahvoja turvaverkkoja epävarmoilta aloilta tai riskiyrityksiltä katoaisi halukas työvoima.

Professori Matti Tuomala pitääkin hyvinvointivaltion keskeisenä vaikutuksena juuri tätä paradoksia: sen alttiutta riskinoton lisäämiseen. Rahapääoma kykenee helposti vähentämään riskiä hajauttamalla sijoituksiaan eri kohteisiin, mutta markkinat tarjoavat hyvin vähän mahdollisuuksia hajauttaa inhimillisen pääoman sijoituksia.

Laajan hyvinvointivaltion tarjoama kilpailukyky ei siis ehkä saa kaikkein röyhkeintä ja saalistushaluisinta pääomaa ryntäämään Suomeen tai muihin Pohjoismaihin. Vaikutus kulkee toisin päin. Turvallinen eli elämän riskejä tasaava ja toisaalta kaikille kehittymismahdollisuudet antava hyvinvointivaltio kannustaa kansalaisiaan kouluttautumaan, ottamaan riskejä, ponnistelemaan, luomaan uusia yrityksiä – ja toisaalta kestämään elämän tuomia kolhuja ja sopeutumaan elämänkaareen väistämättä kuuluviin nousuihin ja laskuihin.”

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *