Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkaisi huhtikuussa raportin Suomen sata uutta mahdollisuutta 2018–2037. Julkaisun pääansio on nykyisten, jo nähtävissä olevien uusien teknologioiden listaaminen. Luettelo on hyvä katsaus siihen, mitä kaikkea on tapahtumassa. Kattava luettelo on tarpeen, sillä usein teknologiasta kiinnostuneet tuntevat vain oman alansa kehityksen, ja ongelmana on vaivaton tiedon saanti muista aloista.

Toisaalta sirpalemaisten teknologioiden luettelo tekee tulevaisuuden hahmottamisen melkeinpä mahdottomaksi. Itse ennustamista päätyönä vuosikymmeniä tehneenä muistan hyvin kokeneemman työtoverin alkuvaiheen ohjeen siihen, että ennusteet osuisivat joltisellakin tarkkuudella: ennusteet kannattaa tehdä laajoille kokonaisuuksille, katsoa niiden mennyt kehitys kolmen vuosikymmenen ajalta ja tehdä ennuste kymmenen vuoden päähän. Tulevaisuusvaliokunta on tehnyt juuri päinvastoin: hajottanut kentän satoihin yksityiskohtiin, ja ennustaa kahden vuosikymmenen päähän liki ilman minkäänlaista historiallisen kehityksen tarkastelua.

Onkin selvää, että raportilla ei ole juuri minkäänlaista ansiota tulevaisuuden ennustamisen suhteen. Kuten valiokunta itsekin toteaa tarkastellessaan vuonna 2013 laadittua aikaisempaa vastaavaa raporttia, jotkut teknologiat ovat poistuneet kuvasta kokonaan, toiset kehittyneet arvioitua nopeammin, ja osa on hajonnut uusiksi teknologioiksi. Ja siitä on vasta viisi vuotta. Miten siis voimme luottaa julkaisun teknologioiden toteutumiseen, kun ennustejakso on nyt neljä kertaa pitempi? Ja aivan mahdottomaksi käy tulevaisuusvaliokunnan vaatimus, että jo nyt pitäisi ruveta muuttamaan koulutus- ja tiedepolitiikkaa valiokunnan teknologiavisioiden  pohjalta. On aivan selvää, että se olisi yhteiskunnan niukkojen resurssien selvää haaskausta; toteuttaisimme koulutuksia sellaisiin työtehtäviin, joita hyvin suurella todennäköisyydellä ei koskaan tule olemaan.

Julkaisu ennustaa uusien ammattien syntymistä: yhteisöllisyyssuunnittelija, sosiaaliarkkitehti, parkkitilan uudelleensuunnittelija, elinympäristöanalyytikko, tilankäytön valvoja, kiinteistövalvomomestari, rakentajarobottiasentaja ja -ohjaaja, robottirakennusmateriaalisäätäjä, -rakennusmestari, -valvoja ja -arkkitehti, kunnossapitokauko-ohjaaja ja kunnossapitorobottivalmentaja jne. Tämähän voisi mennä, jos se esitettäisiin pelkkänä hauskana ajatusleikkinä, mutta on ilmeistä, että vain leikistä ei ole kysymys. Kaikenlaisia työtehtäviä voi nimetä ammatiksi, kun käsitettä ei olla määritelty. Näyttäisi kuitenkin siltä, että jos valiokunnan mainitsemat ammatit syntyvät, ne merkitsevät todellisuudessa vain nykyisten ammattien työtehtävien monipuolistumista ja työnjaon muuttumista.

Myös valiokunnan tärkein käsite ”arvonluontiverkosto” jää vaille täsmällistä määrittelyä. ”Henkilöliikenne” ja ”Tavaraliikenne” sekä monet muut arvonluontiverkostot muistuttavat kansantalouden tilinpidon toimialoja, mutta toiset taas kuten ”Havainnot ja tietäminen”, ”Etävaikuttaminen” ja ”Yhteistyökyky” saavat lukijan nostamaan kulmakarvojaan. Vaikuttaa siltä, että raportin kirjoittajat ovat ’säveltäneet’ ne, kun vakiintuneet luokittelut eivät sovellu raportissa käytettyyn menetelmään ja aineistoon. Toki uusia luokituksia saa ja pitää kehittää, mutta on myös tarpeen esittää selkeät kriteerit ja perustelut niiden muodostamiselle.

Hämmennystä lisää se, että arvonlisäysverkostojen ja teknologiakorien luetteloissa ei ole yhteisiä painoarvoja (so. esimerkiksi työllisten, liikevaihdon tai arvonlisäyksen määrä), jotka auttaisivat hahmottamaan kunkin verkoston tai korin merkityksen suhteessa kokonaisuuteen. Taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti merkittävät alat ovat samalla viivalla vähäpätöisten kanssa. Yhteiskunnallisen kehityksen arvioinnin ja politiikanteon kannalta tämä on merkittävä puute; yhteiskunta muuttuu olennaisesti, jos valiokunnan tunnistamat teknologiat toimivat ennustetusti suurilla aloilla, mutta jos kyse on pienistä aloista, näkyviä vaikutuksia ei ole.

”Suomen sata uutta mahdollisuutta” sisältää paljon hyödyllistä ja yksityiskohtaista tietoa menossa olevista teknologisista muutoksista. Yksityiskohtaisuuden kääntöpuolena on järkevien kokonaisuuksien puute. Julkaisu toimii hakuteoksena, mutta ei juuri lisää ymmärrystä siitä, mitä suuria muutoksia yhteiskunnassa tapahtuu. Itse olisin ollut valmis ajattelemaan, että se juuri on eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan tehtävä.  On melkoinen pettymys, että valiokunta ei ole siihen pystynyt. Valiokunta ”kannanotossaan” vain toistaa tiivistetysti Risto Linturin ja Osmo Kuusen laatiman tutkimusraportin pääsisällön. Olisiko tulevaisuusvaliokunnan syytä miettiä tehtäväänsä uudelleen?

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *