Tiedättekö millainen on sosiaalityöntekijän painajainen? Jaa ette. En minäkään, mutta veikkaan sen tulevan lähelle jäihin hukkuvan pelastamista kepittä, kännykättä ja yksin. Tunnetasolla ollaan tilanteessa, jossa tiedetään miten auttaa, mutta välineet puuttuvat. Avunhuutojakaan ei kuule kukaan.
Tiedättekö mikä näissä painajaisissa on pahinta. Taidatte tietääkin: Niitä eletään ja koetaan valvetilassa. Kuten tuore Yhteiskuntapolitiikka-lehti kertoo, ovat sosiaalityö ja auttamistyö ylipäätään kriisissä. Eivät ainoastaan siksi, että yksittäistapauksiin kohdistuu kovaakin kritiikkiä traagisia asiakaskohtaloita puitaessa. Eikä siksi, että alalla toimivien aikaa tuhraantuu yhä enemmän perättömien ilmoitusten ja perusteettomien hakemusten parissa. Ei edes jatkuviin organisaatiomuutoksiin totuttelemisen takia. Ei, ennen kaikkea sosiaalityöntekijän painajainen on totta siksi, että ammatti-identiteetin ja työn realiteettien välinen ristiriita uhkaa äityä sietämättömäksi niinkin pahaisen syyn kuin markkinavoimien takia.

Näen sieluni silmissä uransa alussa olevan sosiaalityöntekijän. Hän uskoo, että työn kautta voi vaikuttaa. Hän haluaa tehdä työtä, jolla on merkitystä. Hän tietää, että yhteiskunnassa on ja tulee aina olemaan ongelmia – jopa sietämättömän hirveitä asioita ja kaikki tyynni ihmisen aiheuttamia. Hän uskoo kykyihinsä selvitä ja henkiseen kanttiinsa. Hän ei ole enää itsestään selvästi nainen (hurraa sille). Mutta numeroista ja paperien pyörittämisestä hän ei erityisemmin piittaa. Ja tässä juuri on törmäyspisteemme.

Julkisen sektorin sosiaalityö on ajautunut markkinoistumisen armoille, kertoo sosiaalialan säästöpaineita tutkinut Maija Mänttäri-Van Der Kuip kuvaten ongelmakenttää tilinpitovelvollisuuden lisääntymisen kautta (Yhteiskuntapolitiikka-lehti 1/2013). Taloudellisten näkökulmien ja argumenttien hegemonia on ulottautunut sosiaalityön palveluihin ja käytäntöihin. Organisatorinen tilinpitovelvollisuus on rapauttanut ammattieettisesti vastuullisen sosiaalityön perusteita. Ja mikä pahinta, sosiaalityöntyön sisällölliset ihanteet murtuvat yhä useammissa kunnissa. Tilinpitovelvollisuus kun on nostanut päätään eritoten kuntaliitosten ja sosiaalityön palveluiden yhteistoiminta-alueiden ynnä liikelaitostumisen myötä.

Sellainen tieto ei siis enää yllätä, että lähes 40 prosenttia Mänttäri-Van Der Kuipin haastattelemista sosiaalityön ammattilaisista on kokenut mahdollisuutensa ammattieettisesti vastuullisen sosiaalityön tekemiseen heikentyneen. Asiakastyön hoitaminen jää kehnoimmillaan organisaation sisäisen selontekovelvollisuuden jalkoihin. Samalla kuntatyöntekijöiden niskaan lapioidaan erilaisia organisaatio- ja lakiuudistuksia: On vanhuspalvelulakia, kotouttamislakia ja nuorten yhteiskuntatakuuta. Järjestöjä huudetaan hätiin hankkeiden ja hyvien käytäntöjen räätäleinä, mutta sama mittausvimma se koettelee sielläkin. Konsulttifirmat käyvät kyttäämässä laatua ja peräänkuuluttamassa raportteja. Järjestöjen palkkatyöläiset tekevät kaksin käsin töitä ylläpitääkseen stimmungia ja kokemusta antamisen ilosta.

Ekonomistiset arvot ovat soluttautuneet sinne, minne ne eivät kuuluisi. Skeptisimmät epäilevät mittaamis- ja raportointivelvoitteiden johtavan jopa asiakkaiden valikoimiseen – työn vastuullisuuden ollessa hyytävää luokkaa. Tilinpitovelvollisuuden ja raportointihötön rinnalla jaksamista ja työssä suoriutumista vaikeuttavat kiristynyt työtahti, kasvaneet asiakasmäärät ja oman työn arviointi. Mittaamisen mentaliteetti kumuloituu ja jo alkavat risomaan myös palkkauserot ja viraston käytävillä kumiseva kilpailuhenki.

Katselen samaa sossua kymmenen vuoden kuntapestin jälkeen. Olemus on ryvettynyt, hymy hyytynyt. Omassa elämässäkin on sattunut ja tapahtunut, mutta energiat ovat menneet muiden sotkujen selvittelyyn. Suoranaiselta suolan avohaavoihin hieromiselta tuntuu se, ettei vakivirkaa näy eikä kuulu. Piti kyllä tulla lisäresurssia, muttei tullut. Vyö ja pipo kiristävät samaan aikaan.

Siirryin hiljattain järjestöpuolelta kunnalle, perhe- ja sosiaalipalveluihin. Pätkähommiin, mutta kuitenkin. Olen nyt sitten jokusen tovin katsellut, kuunnellut, ehkä vähän kytännytkin. Ihan kaikella lämmöllä. Tiedän teissä olevan vilpitöntä auttamishalua, hyvähermoisuutta, sarkastisiakin osaatte olla. Nostan teille hattua. Eriarvoistumiskehitys ja monimuotoinen pahoinvointi takaavat teille töitä. Pointtini on: Olen huolissani teistä. Ei tarvitse olla kovin kummoinen ennustajaeukko nähdäkseen, että hoivasysteemimme kuormittuu kohta myös auttamisalan työläisistä. Ei teiltäkään kohtuuttomia voi odottaa. Hyvä, jos lakisääteisistä aikatauluistanne selviätte.

Ehkäpä ensi yönä näette unen, jossa hajotetaan laskimia ja syljetään numeroiden päälle. Olkoon se yhteinen työohjauksellinen hetkenne. Ja unena mahdollisimman sikeä.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *