TV1 näytti maanantaina (5/2) ”Anteeksiantamaton”-nimisen dokumentin, joka oli niin riipaiseva että siitä on pakko kirjoittaa. Päähenkilö oli albaani, joka Bosnian sodan aikana 1992 oli 19-vuotiaana kaksi kuukautta vanginvartijana vankileirissä, jossa säilöttiin serbejä. Mies syyllistyi tuona aikana sadistisiin julmuuksiin ja tuomittiin Haagissa todistajien lausuntojen pohjalta 15 vuodeksi vankilaan, ja istui ne Suomessa. Tai istui niistä 10 vuotta, vapautettiin 2006. Ei voi palata Bosniaan, eikä mikään muukaan maa ota vastaan – siispä on saanut pysyvän oleskeluluvan Suomesta.

Dokumentissa mies kertoo, että hänellä oli muuten ihan hyvä lapsuus ja nuoruus, mutta varhain todettu astma esti kaiken osallistuminen kavereiden urheiluharrastuksiin eikä kavereita muutenkaan ollut, tunsi itsensä pieneksi ja mitättömäksi. Kun sota syttyi, hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja hänet sijoitettiin vanginvartijaksi (kaikki valitut 20 v tai sen alle). Vankilassa vartijoille sanottiin, että vangeille saatte tehdä ihan mitä tahdotte, mistään ei tulla teitä syyttämään. Ja tämä mies teki, pahimpana kaikista. Dokumentissa hän kertoo: ”Minulle, mitättömälle nuorelle, annettiin yhtäkkiä kaikki valta tehdä sadoille vangeille mitä mieleen juolahti. Se oli juovuttava kokemus, joka riistäytyi täysin käsistä.”

Jo Haagin oikeuskäsittelyn aikana, todistajien lausuntojen paineessa, mies alkoi nähdä itsensä ulkoapäin ja siitä pitäen mies on potenut syyllisyyttä ja katumusta, joka on kasvanut yhtä jalkaa hänen vatsansa kanssa. Dokumentti on seurannut miestä vuodesta 2006 suunnilleen vuoteen 2014. Loppuvaiheessa mies ei enää kestä syyllisyytensä taakkaa, vaan haluaa mennä Bosniaan pyytämään anteeksi entisiltä uhreiltaan, jos jotkut heistä vain haluavat tavata hänet ja kuulla hänen viestinsä. Miehen isä yrittää kieltää: ”Sitä älä tee. Ei yksikään serbi ole pyytänyt albaaneilta tekojaan anteeksi.” Välittäjänä toimii humaani serbilääkäri, joka leirillä hoiti aikanaan pahoinpideltyjä vankeja. Hän saa kolme entistä uhria tulemaan tapaamiseen, jotka toteutuvat yksitellen entisen vankileirin pihalla. Mies kiittää jokaista, että suostuivat tulemaan, pyytää jokaiselta syvästi anteeksi eikä halua puolustella tekojaan, hän oli silloin hirviö eikä se muuksi enää muutu. Kaikki kolme kertaavat tapaamisessa niitä hirmutekoja, joita mies oli noiden kahden kuukauden aikana tehnyt, ja sanovat sitten jokainen, etteivät unohda niitä koskaan eivätkä kykene antamaan anteeksi.

Loppukuvassa mies on palannut Suomeen, ja istuu suihkun alla.

Riipaiseva dokumentti on siksi, että albaanimiehen katumus ja tuska vaikuttivat pitkin matkaa aidolta ja pyrkimys entisten uhrien tapaamiseen todella rohkealta. Yhtä aidolta ja väkevältä vaikutti kaikkien uhrien kyvyttömyys antaa anteeksi miehen menneitä julmia tekoja. En minäkään antaisi. Mutta: olennaisinta kuviossa oli se, että nämä kolme suostuivat tulemaan ja kuuntelemaan, mitä albaanimiehellä oli yli 20 vuoden kuluttua sanottavanaan. Sen voisi nähdä ensi askeleena, ei anteeksiantoon, vaan ymmärrykseen siitä, millaisia tuhovoimia sisällissota käynnistää kaikkien osallisten kansanryhmien ja niiden sisällä otollisten yksilöiden toiminnassa. Täyteen ymmärrykseen ja sen kautta anteeksiantoon kykenee ehkä vasta kolmas tai neljäs myöhempi sukupolvi.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *