Euroopan unionin työllisyysstrategioissa on jo 1990-luvulta nivottu syrjäytymisen, köyhyyden ja eriarvoisuuden torjunta osaksi aktiiviselle työvoimapolitiikalle asetettuja tavoitteita. Euroopan yhteisenä tavoitteena on täystyöllisyys, mikä tarkoittaa myös nykyisten työmarkkinoiden ulkopuolella olevien ryhmien työllisyyden lisäämistä.

Heikki Hiilamon johtaman tutkimusryhmän osallistumistuloesityksessä tunnutaan vetäydyttävän pitkäaikaistyöttömien työllisyyttä edistävästä näkökulmasta ja siten kansainvälisesti hyväksytystä näkemyksestä työstä kaikkien sosiaalisena ihmisoikeutena. Osallistumistuloesitys käy esimerkistä aktivointia ja sosiaaliturvaetuuksien vastikkeellisuutta korostavasta suuntauksesta, jossa oikeutta sosiaaliturvaan neuvotellaan uudelleen ja keskiöön nostetaan viimesijaisia etuuksia saavien velvollisuudet yhteiskuntaa kohtaan. Tällaisen on osoitettu edustavan yhtä eurooppalaisen osallistavan työllisyyspolitiikan suuntauksista (Raivio & Nykänen 2014, 120), jolle kuitenkin on hahmotettavissa myös haastaja; ihmis- ja sosiaalisia oikeuksia painottava ja työmarkkinoita osallistavammiksi muuttava linja, jonka toimenpiteet tulisi nyt nähdä vaihtoehtona Hiilamon tutkimusryhmän osallistumistuloesitykselle.

Tutkimusryhmän raportista ei käy ilmi, kenen ”moderniin sosiaalipolitiikkaan” viitataan, kun osallistumistuloesitystä taustoitetaan ajatuksella, ettei sosiaalipolitiikka kykene enää suojelemaan kansalaisia markkinoiden aiheuttamilta riskeiltä, ennen muuta työttömyydeltä. Tältä osin raportissa voidaan tulkita artikuloitavan sosiaalipolitiikan dekommodifikaatiotehtävän purkamista. Toisin sanoen niiden sosiaalisten oikeuksien purkamista, joita meillä (työ)markkinoista riippumatta on toimeentuloon ja huolenpitoon. Raportin mukaan ”politiikan tulisi tähdätä kansalaisten vahvistamiseen niin, että he kestäisivät markkinoiden riskejä paremmin.” Tällainen vahvistaminen toteutuisi sitten osallistumistoiminnassa, jonka järjestämisestä ja valvonnasta vastaisivat kuntien ja tulevaisuudessa maakuntien sosiaalityöntekijät. Raportin mukaan sosiaalityöntekijät ja –ohjaajat käyttäisivät osallistumistuloa uutena aktivoinnin ja voimaannuttamisen instrumenttina (Hiilamo ym. 2017, 20).

Edellä rakentuva tulkinta sosiaalipolitiikan yhteiskunnallisesta funktiosta on sekä säilyttävä (conserving) että sopeuttava (conforming) eikä näkemys ole yhteiskuntatieteissä yhteisesti jaettu. Voimaannuttavan ja valtaistavan (empowering) sosiaalityönkään alkuperäisenä tavoitteena ei suinkaan ole mukauttaa ihmisiä vallitsevaan (työttömyys)tilanteeseen tai olosuhteisiin ja saada heitä kestämään niitä paremmin. Lähtökohtana on pikemminkin ihmisten voimavarojen lisääminen omien elämäntilanteidensa muuttamiseksi sekä ihmisten toimijuuden vahvistuminen niin, että he kykenevät vaikuttamaan omiin toimintaympäristöihinsä.  Viimekädessä voimaannuttamisen tavoitteena on ihmisten vapautuminen (emancipation) alistavista ja riistävistä rakenteista.

Ensilukemalta osallistumistuloesityksen painopistettä on vaikea hahmottaa. Sillä tuntuu olevan useita, vastakkaisiakin tavoitteita. Alkuperäisen hankesuunnitelman mukaan tavoitteena oli luoda sellainen osallistavan sosiaaliturvan malli, joka mahdollistaa työllistymisen edistämisen ja rakenteellisen työttömyyden alentamisen. Tämä edustaa työllisyys- ja työvoimapoliittista diskurssia. Tutkimusryhmä kuitenkin valitsi näkökulmaksi erityisesti syrjäytymisen ehkäisyn, mikä kytkeytyy osallisuuspoliittiseen diskurssiin. Tutkimusraportin argumentointia lähilukemalla ja tutustumalla tutkimusryhmän jäsenten muihin julkisuudessa esittämiin perusteluihin ilmenee, että osallistumistuloa artikuloidaan voimakkaasti myös vaihtoehdoksi vastikkeettomalle perustulolle, mikä liittää sen osaksi moraali- ja kuripoliittista diskurssia.

Tutkimusraportissa em. politiikkadiskurssit kietoutuvat hankalalla tavalla toisiinsa. Päätavoitteeksi tuntuu kuitenkin hahmottuvan viimesijaisen sosiaaliturvan vastikkeellisuuden vahvistaminen, mutta kytkettynä syrjäytymisen torjuntaan. Viitteen vastikkeellisuuspainotuksesta saa jo raportin kansainvälisen osuuden otsikoinnista, jossa osallistavan sosiaaliturvan eri mallien vertailussa ovat mm. esimerkkimaiden lainsäädäntö liittyen palkattomaan työhön, palkattoman työn kesto sekä sosiaaliturvaa saavien sanktiointi.

Viimesijaisen sosiaaliturvan todetaan usein jo olevan Suomessa vastikkeellista, eikä osallistumistuloesityksessä siten olisi mitään uutta. Tutkimusryhmä muotoilee vastikkeellisuuden kuitenkin uudella tavalla. Sen uusi muoto olisi, että sosiaaliturvan saaminen edellyttäisi vastapalveluksen. Tätä välttämättömyyttä perustellaan niin työttömyydestä ja toimettomuudestajohtuvien ongelmien (syrjäytyminen) torjumiseksi kuin sosiaaliturvan legitimoimiseksi poliittisissa keskusteluissa (Hiilamo ym. 2017, liite 1, s. 12-13).

Enää ei siis riittäisi, että työttömät ihmiset tarjoutuvat työmarkkinoiden käytettäviksi. Työnhakuvelvoitteen lisäksi työttömien tulisi osoittaa olevansa yhteiskunnalle hyödyksi – saamiaan sosiaaliturvaetuuksia vastaan. Näkemystä perustellaan raportin esimerkkimaissa omaksutulla vastavuoroisuuden periaatteella ja muissa EU:n jäsenmaissa jo olevalla mahdollisuudella velvoittaa toimeentulotuen saajia jonkinlaiseen yhdyskunta- tai ”hyötytyöhön”. (mt, s.11-12.) Tutkimusryhmä pitää Anthony Atkinsonin vaihtoehtoisen perustulon mallia, jossa etuuden saaminen liitetään yhteiskunnallisesti hyödylliseen toimintaan osallistumiseen, yhtenä lupaavimmista avauksista jälkiteollistuneiden yhteiskuntien pitkäaikaistyöttömyyden aiheuttamaan ongelmaan (mt, 8). Mallissa vastavuoroisuudesta ei makseta lisäkorvausta, vaan se on lähtökohtaoletus (mt, 21). Tällainen vastavuoroisuus paikannetaan raportin englanninkielisessä kirjallisuuskatsauksessa aivan oikein yhdeksi poliittisen oikeiston ydinajatuksista (mt, liite 1, s. 8). Atkinsoniin viitaten todetaan vielä, ettei yhteiskunnan ole syytä tukea erikseen niitä, jotka haluavat omistautua vapaa-ajalle (mt, 31). Näkemys on työttömiä ihmisiä vahvasti syyllistävä.

Pitkäaikaistyöttömyyden vaikutukset ihmisten hyvinvointiin ovat kiistattomat ja pyrkimykset ihmisten sosiaalisen toimintakyvyn ja osallisuuden vahvistamiseksi ovat kannatettavia. Ollakseen aidosti voimaannuttavaa ja valtaistavaa osallistumistoiminnan olisi oltava vapaa- ja omaehtoista. Jotta se olisi lisäksi ihmistä arvostavaa, siitä tulisi palkita. Aktivoitumisesta ja osallistumisesta tulisi siis saada jonkinlainen korvaus. Tällaiseen bonukseen tutkimusryhmän raportissa suhtaudutaan kuitenkin kielteisesti. Sen arvellaan esimerkiksi voivan kannustaa työttömiä työttömyyden pitkittämiseen, jos bonusta saisi vasta työttömyyden kestettyä tietyn aikaa. Bonusmalli oli mukana vielä muutama vuosi sitten osallistavasta sosiaaliturvasta keskusteltaessa (Hiilamo 2014, 85). Arvailujen varaan jää, mitä ajatukselle sittemmin tapahtui.

Osallistava sosiaaliturva korvaisi kuntien kuntouttavan työtoiminnan, ja mahdollisesti myös heikossa työmarkkina-asemassa olevien sosiaalista kuntoutusta (Hiilamo ym. 2017, 29-30). Tulkinta sosiaalisesta kuntoutuksesta ja sen kohderyhmästä näin rajattuna on kapea, eikä vastaa palvelun sosiaalihuoltolain soveltamisoppaassa olevaa määritelmää. Sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteena on ”edistää kaikkien yhteiskunnan jäsenten yhtäläisiä mahdollisuuksia päästä niihin vuorovaikutussuhteisiin, toimintoihin ja rakenteisiin, jotka muodostavat jokapäiväisen elämän perustan; periaatteena yksilön integroituminen yhteiskuntaan kykyjään ja suoriutumistaan vastaavalla tavalla” (STM, Sosiaalihuoltolain soveltamisopas 2016, s.37). Osallistumistuloesityksellä ei täytetä näin laajaa tehtävää.

Raportissa suositellaan Hollannin mallia sopivimpana suomalaisen osallistavan sosiaaliturvan pohjaksi, koska se olisi halvin ja edellyttäisi vähemmän järjestelmämuutoksia. Tanskan mallista, joka ei aivan istu raportin tulkintaan sosiaaliturvan vastavuoroisuutta korostavasta linjasta, löytyy kuitenkin elementtejä, joilla pitkäaikaistyöttömien ja muiden haavoittuvassa työmarkkina-asemassa olevien ryhmien työllisyyttä voidaan tehokkaasti lisätä.  Kyse on perinteisestä aktiivisesta työvoimapolitiikasta työllistymistä edistävine toimenpiteineen. Matti Sihdon mukaan Suomen tulisi pyrkiä pikemminkin tähän suuntaan (Sihto 2016).

Euroopan komission suosituksessa työmarkkinoilta syrjäytyneiden aktiivisen osallisuuden edistämiseksi aktiivisen osallisuuspolitiikan pilareiksi määritellään riittävä toimeentulo, pääsy laadukkaisiin palveluihin sekä osallistavat työmarkkinat. Sosiaali- ja työllisyyspolitiikalla voidaan vaikuttaa myös (työ)markkinoiden toimintaan – jos niin halutaan. THL:n 2011-2015 koordinoimassa kehittämishankkeessa luotiin suositukset osallistavan työllisyyspolitiikan kehittämiseksi Suomessa (Raivio & Nykänen 2014, 129). Kyse on yhtäältä työmarkkinoiden toiminnan säätelystä niin, että vaikeassa työmarkkina-asemassa olevien työvoimalle löytyy kysyntää, ja toisaalta palvelujärjestelmän kehittämisestä niin, että se parhaiten tukee työllistymistä avoimille työmarkkinoille.

Osallistavat työmarkkinat tarkoittavat muun muassa syrjinnän poistamista, oikeudenmukaisia ja reiluja rekrytointikäytäntöjä, työvoiman kysyntää kasvattavia toimia, sosiaalisten ja yhteiskunnallisten yritysten toimintaedellytyksien vahvistamista, sosiaalisten kriteerien käyttöä julkisissa hankinnoissa työllistämisehtoa soveltaen ja ns. kiintiöjärjestelmän mahdollisuuksien arvioimista vaikeassa työmarkkina-asemassa olevien ryhmien työllistämiseksi. Kiintiöjärjestelmiä vammaisille ja osatyökykyisille työntekijöille on käytössä esimerkiksi Italiassa, Turkissa, Ranskassa, Sloveniassa ja Saksassa. Saksassa työllistämisvelvoite koskee yli 20 hengen yrityksiä ja julkista sektoria.

Osallistumistuloesityksessä kyse on työmarkkina- ja toimeentulotukea saavien oikeuksien muuttamisesta. Euroopasta on kuitenkin esimerkkejä siitä, miten vastikkeellistamista on sittemmin laajennettu myös sairaus-, vammais- ja työkyvyttömyysetuuksiin. Hollannista on raportoitu leikkauksia lapsi- ja perhe-etuuksiin kannustinten ja aktivointipolitiikan orientaation mukaisesti. (Raivio & Nykänen 2014.) Osallistumistulosta keskusteltaessa kannattaa siis pitää mielessä, että vastikkeellisuus voi tulevaisuudessa koskettaa yhä useampaa meistä: eläkeläisiä, vuokra-asunnossa asuvia, vanhempia, sairaita ja vammaisia.

×
×
×

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *